Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. marraskuuta 2025
Taivaan rannalla hohti todellakin omituinen kumotus. "Kuu ei se ainakaan ole", sanoi Mari, "se loisti viimeksi enemmän tuolta ilmalta." Tyttö osoitti kädellään lännemmäksi, joka olikin se oikea paikka, missä kuu siihen aikaan piili pilven takana. "Sitte en muuta tiedä kuin että se on tulipalo", virkkoi Severin, "ja minun täytyy rientää sinne. Hyvästi siis huomiseen!"
Miehen katseella, joka ei tahdo tunnustaa ketään itseänsä paremmaksi, laski hän, tyynesti malttaen mieltänsä, pyssynperän maahan ja tervehti ylpeällä kohteliaisuuden osoitteella. "Kaksi ruuhta," sanoi hän sillä syvällä kurkku-äänellä, joka on omituinen indianeille, ja kohotti kahta sormea välttääkseen kaikkea väärin ymmärtämistä; "yksi teille, yksi minulle". "Ei, ei, Mingo, se ei kelpaa.
Nyyhkyttäen kiihkeästi kuten italialainen ainakin ravisteli Boscovitsh päätänsä, jolle lehmusten kukkien välistä lankesi omituinen valaistus. Mies poloinen oli jo jonkun aikaa ollut vallan suunniltansa.
Se oli omituinen, melkein vihainen ääni, jolla hän oli lausunut Magdalenan nimen. Sitten hän äkkiä oli vaiennut, niin että näytti siltä kuin olisi tahtonut karttaa pitempiä selityksiä tässä asiassa, saadakseen säilyttää sen omana salaisuutenansa. Tuo salaisuus, mikä se mahtoi olla? Tämän kysymyksen Diesbach oli oitis itselleen tehnyt.
Omituinen tarkastelu ja huomio, jonka hän pani tuohon lantakokkareeseen, saattoi melkein uskomaan sitä juttua, joka hiljaisena kuiskeena liikkui pitäjällä, että muuan varastettu hevonen olisi ollut viikon kätkössä Karin Vennun ylisellä. Vennu sammutti kynttilän, pisti sen takaisin sinne, mistä oli ottanutkin ja palasi takaisin kamariin.
Kuninkaan omituinen keveähkö ivailu, kun hän puhuu parempaan kääntyneen Göranin rakastumisesta, hänen sokea ja raaka vihanpuuskauksensa sanoman saavuttua Englannin Elisabetin rukkasista, monet tällaisista piirteistä saivat sangen sattuvan tulkinnan. Hyvä naamioitus ja sopiva ulkomuoto tukivat esitystä suuresti.
Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili mielessä.
Musta Maranna kävi harvoin kirkossa, mutta oli mielissään, kun joku häneltä virsikirjan lainasi kirkkoon mennäkseen; eukolla näkyi olevan omituinen mielihyvä siitä, että hänen virsikirjansa oli siellä, ja erinomaisen iloissaan hän oli, kun joku paikkakunnalla työssä oleva oppipoika lainasi Johanneksen virsikirjan, joka oli jäänyt kotiin; hänestä tuntui kuin olisi Johannes rukoilemassa kotiseurakuntansa kirkossa, kun vaan hänen virsikirjastaan sanoja lausuttiin ja virsiä veisattiin.
Pojasta kyseli hän hyvin tarkkaan ja näytti olevan tyytyväinen kaikkeen. Hänellä muuten oli omituinen tapa kysellä kuin yli-inkvisiittorilla: välistä näyttivät kysymykset tulevan aivan kuin sattumalta, mutta aina ne kuitenkin osuivat kohti.
Mutta ei hänelle ollut kertominen pääasia, vaan miettiminen. Usein tuli mummoon kuitenkin omituinen tarve lähestyä toisia. Niinpä Henrik kerran näki, kuinka hän tapasi Alinan eteisen ja lasiverannan kynnyksellä ja ilman mitään syytä pysäytti tämän, otti kaulasta ja liikutettuna taputti selkään. Sinä minun Alinani, minun Alinani. No mitä nyt, mamma kulta?
Päivän Sana
Muut Etsivät