Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 31. toukokuuta 2025
Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui.
Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen, valkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori, iloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut mennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut työhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet eläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin.
Hän kuvaili sitte kuinka ihminen ei taida itsellensä tehdä jotakuta enempää tahi suurempaa hyvää, kuin mitä tekee lähimmäisellensä, ja "koskaan," puhui hän, "koskaan eivät ole ihmisen kasvot enemmän kauniit ja kirkastetut, kuin sinä hetkenä, jona yksi hyvä työ lähimmäistä kohtaan on osoitettu." Hän saneli sitte tämän sydänöisen jumalanpalveluksen merkityksestä.
Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.
Nehljudof ei mitenkään voinut päästä selvyyteen näissä ajatuksissa eikä ruvennut nyt erityisesti ajattelemaankaan. »Kaikki tuo selviytyy sitten itsestään», ajatteli hän, »nyt pitää vaan niin pian kuin mahdollista tavata häntä ja ilmoittaa hänelle tämä iloinen sanoma ja vapauttaa hänet.» Nehljudof kuvaili, että se jäljennös, joka oli hänen käsissään, oli riittävä sitä varten.
Nostikos hän sinut syliinsä, kun sinä verissäsi viruit lattialla, kantoikos hän sinut pois, hoitiko hän sinua?" "Ei, vaan hän tahtoi niin tehdä, hän kutsui minua, paetessani, minä olen vakuutettu siitä, että hän kulki perässäni ja olisi tahtonut auttaa minua". "Mielesi kaiketi vaan kuvaili sitä.
Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili. Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti hauskalle, kun tytöt laskivat.
Hymyillen kuunteli onnellinen äiti eukkojen puhetta ja kuvaili mielessään pojasta varsinkin lukkarin tulevan. Sekin oli jo hänen mielestään jotakin erinomaista. Silloin koko seurakunta kirkkomäellä osottaisi häntä ja sanoisi: "tuossa menee lukkarin muorin anoppi kirkkoon," eukkoparka näet luuli kaikkein lukkarien pitävän olla vaimonsa tahdon täyttäjiä eli akkavaltoja.
Opetti mieltä nuorta hän mielin nuorekkain, ei katsonut vain kuorta, vaan alle pinnan ain. Hän kirkkaan äidinkielen sai meille rakkahaks ja ajan tiedon, mielen niin aatteen-avaraks. Ja kun hän ihmissuvun kuvaili ihanteet, unohti luokan, luvun se silmään nosti veet. Tuhanten kesken tapaa vain harvoin ihmisen, mi vakaa on ja vapaa, mies pään ja sydämen.
Nuori opettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt taloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut, mitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana, arveli hän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään kuvaili hän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa tyttöjen käsityötunneilla koulussa.
Päivän Sana
Muut Etsivät