United States or Greece ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta niistä hänen omistakin istuttamistaan oli vielä kuollut monta; hän oli jälleen itse tehnyt eräitä harmillisia virheitä. Kolmisenkymmentä jäi kuitenkin niistä jäljelle, ja olihan työ niiden puolesta monenlaisten toivojen valaisemaa. Niiden versovissa silmuissa piilivät kauneimmat unelmat.
Toukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä päivää oli Yhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu »seppelöimispäivä», niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi, jotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta unionista.
Talonpoikia oli paljon, mutta suomalaisia vain kolmisenkymmentä. Näillä oli useimmilla pyssyt. Kenellä pyssy oli, hänelle annettiin ruutia ja lyijyä, ja pian sen jälkeen viritettiin koko joukko pieniä nuotioita. Ryhdyttiin heti valamaan luoteja. Sitten sotamiehet valitsivat yhden pyssymiehen ja kaksi keihäällä tai kirveellä varustettua, ja asetettiin vartioita.
Varsinkin olisi sitä, noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu suoraksi "Jumalan viljan" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden olisi tohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan tehnytkään kaikista vähimmän Kyllöis-Perttu perheineen.
Elämällään ja käytöksellään ovat he hankkineet luteerilaisille papeille hyvän arvon Siperiassa, jota sitä vastoin venäläiset papit eivät aina nauti. Että moni luteerilainen pappi on ollut erittäin tarkka nimestään ja arvostaan, osoittaa kertomukset tarmokkaasta pastori Johanssonista, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli täällä.
Hän palasi heti takaisin mukanaan veljensä Perseus ja kolmisenkymmentä rohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja, lyhyet käsikirveet. "Kun olemme päässeet kaupunkiin", sanoi Johannes, "repäiset sinä, Perseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan ryntäysportin auki. Samalla hetkellä toiset pystyttävät lippumme vallille.
Hän aikoi näyttää vielä noille rouvillekin, jotka pilkkasivat häntä... Nyt jo hän tulee Helsingistä takaisin huomatuimpina. Katkeraa taistelua tämä on tosin alussa. Ei siellä Helsingissä riittänyt paljoon se raha, minkä hän sai parturinsalongistaan. Mutta apua sekin oli, kolmisenkymmentä markkaa kuussa. Ja hän keksi tähän pohjasummaan lisää.
Olipa vaaralla vielä noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin jäännöksiä oikeasta maavarustuksestakin, jonka rajakapteeni Juhana von Wittenberg, eräässä kivilohkareessa säilyneen latinankielisen kirjoituksen mukaan, oli aikoinaan luotattanut kylän suojaksi, sillä paikkaa pidettiin muinoin, rauhattomina aikoina, sotaisessa suhteessa tärkeänä.
Kun kaikki pöydät olivat täytetyt Schrandenin kylä oli lähettänyt kolmisenkymmentä taistelijaa pyhään sotaan ja herra Merckelin valpas silmä näki joka suunnalla täysiä laseja edessään, astui hän tarjoilupöydän takaa esiin, hiveli mielissään pyöreähköä mahaansa, ja vaihtaen salavihkaa silmäyksen poikansa kanssa alotti hän seuraavan puheen: »Niin, nähkääs, rakkaat kansalaiset, asia on nimittäin seuraava: Te kaikki olette täällä urhoollisia sotilaita ja olette taistelleet monta tulista taistelua sorretun isänmaamme puolesta.
"Onhan sowittu, että panisimme kolmisenkymmentä markkaa, mutta sydämmeni on nyt niin iloinen ja luottamusta täynnä, että ehdoittelen wiittäkymmentä", sanoi waimo ja katsoi miestänsä niin lempeästi silmiin. "Sinä olet minun hywä enkelini", sanoi Heikki ja kiersi kätensä waimonsa kaulaan. "Mutta sinun pitää kiireesti lähteä, että joudut kirkkoon", sanoi waimo.