Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. heinäkuuta 2025
Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden valtoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti hänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt, päivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se hänelle kävi.
Ja kumpikin oli yhtä valmis rakkaudestaan viimeiseen hengenvetoon saakka taistelemaan kuin syrjään ponnahtamaan, ettei vain tuottaisi tuskaa ja vaivaa toiselleen. Juuri siten he toisiaan enimmän kiusasivat. Sillä kumpikin tiesivät he sentään, että toinen oli joka hetki varuillaan ja tarkkasi alituisesti toisen sanoja, ilmeitä ja sielunliikkeitä. Niistä etsivät he kuin tähdistä kohtaloaan.
Mokomakin kalastaja, joka ensi silmäykseltä oli näyttänyt täydelliseltä moukalta, oli nyt hänen silmissään kasvanut salaperäiseksi voimaksi, joka hirveänä, leppymättömänä johtaa hänen kohtaloaan.
Sillä oli ollut aikaa siinä ensin reutoa ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään siitä, vaan koski kauhean kipeästi. Lintu rukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta odottaen kohtaloaan tulkoon mikä tuleekin.
Sillä siihen aikaan pakenivat kohtaloaan kaikki, jotka paeta taisivat. Sotavanki karkasi vieraasta maasta; naapuri pakeni naapurin luo, talonpoika jätti poltetun talonsa, kaupunkilainen tyhjennetyn kauppapuotiinsa ja oppinut kumoon kaadetut kirjahyllynsä.
Jumal-ihminen oli lunastanut maailman ja luvannut sille onnen tuolla puolen Tuonelan jokea. Jota enemmän Vinitius näitä asioita ajatteli, sitä sekavammaksi kävi hänen päänsä. Mutta sekavuudesta päästi hänet äkkiä Chilon, joka rupesi valittamaan kohtaloaan: hän oli suostunut etsimään Lygiaa ja henkensä kaupalla hän oli lupauksensa täyttänyt ja löytänyt hänet Vinitiukselle.
Sitten oli hänellä hyvin kiire ... hän kätteli, huiskutti mustalla hansikkaallaan ja katosi. Nelma joutui epätoivoon. Rakastunut ei hän ollut. Tosin joskus, iltoina ja öinä, kun tuo ystävä oli päihdyttänyt hänet juomilla ja sanoilla, oli tyttö kuvitellut tätä rakkaudeksi. Mutta nyt: herra oli hänet pettänyt. Puute jatkui. Vähän työtä ... eikä hän jaksanutkaan muuta kuin ajatella kohtaloaan.
Kuinka hän saattaisi jättää kaupungin, jossa sellaiset määrät marttyyrien verta oli valunut hiekkaan, jossa niin monen kuolevan huulet olivat todistaneet totuutta? Tuliko hänen välttää heidän kohtaloaan? Ja mitä hän vastaisi Herralle, kun kuulisi sanat: »He kuolivat uskonsa todistajina, mutta sinä pakenit»? Yöt päivät hän vietti tuskassa ja ahdistuksessa.
Ulkona johtokunnan huoneessa jatkui kaikki entistä menoaan. Ihmisiä tuli ja meni, kaikkia pyydettiin odottamaan kohtaloaan suuressa salissa, siksi kuin oli katsottu heidän tilinsä ja heidät saatu susien tai lampaiden joukkoon sijoitetuksi. Tuli rikkaita, jotka eivät olleet rikkaita, ja köyhiä, joilla oli jo taattu toimeentulonsa.
Hänen täytyi, asiain näin ollen, antaa hänen mitään aavistamatta mennä välttämätöntä kohtaloaan kohden, hänellä ei ollut rohkeutta sanoa hänelle totuus kokonaisuudessaan ja kaikessa kauheudessaan, ja niin oli epäilemättä paras sairaalle itselleenkin.
Päivän Sana
Muut Etsivät