United States or Israel ? Vote for the TOP Country of the Week !
Se muutos, että jos minä olen syynä siihen, että Katjusha on joutunut tälle tielle, niin minunhan täytyykin tehdä mitä voin auttaakseni häntä. Se on teidän asianne, mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole.
Mutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä vaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä Katjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli olemassa.
Maassa jalkojen alla ei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja Katjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen vihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme minuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta toisen soiton jälkeen.
Aikaan nähden saattoi lapsi, jonka Katjusha oli synnyttänyt, olla Nehljudofin, mutta saattoihan se olla toisenkin. Tädit sanoivat, että Katjusha oli turmeltunut ja oli epäsiveellinen luonne, samoin kuin äitinsä. Tämä tätien arvostelu oli Nehljudofin mieleen, koska se tuntui puolustavan häntä.
Kun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen valkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki päivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi, merkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin.
Ei Dmitri Ivanovitsh, antakaa te minulle anteeksi, ellen tee sitä mitä te tahdotte, sanoi hän katsoen Nehljudofiin vinolla salaperäisellä katseellaan. Niin se nyt vaan näyttää käyvän ja täytyyhän teidänkin elää. Katjusha sanoi hänelle juuri saman, mitä hän oli äskettäin itse ajatellut. Mutta nyt ei Nehljudof enään näin ajatellut, vaan ajatteli ja tunsi ihan toista.
Tuomarien jälkeen nousivat valamiehet, asianajajat, todistajat, ja, tuntien mielihyvää osaksi jo suoritetun tärkeän tehtävän johdosta, rupesivat käyskentelemään sinne tänne. Nehljudof tuli valamiesten huoneeseen ja istahti ikkunan ääreen. Niin, se oli siis todellakin Katjusha. Nehljudofin suhteet Katjushaan olivat tämmöiset.
Mitä hän Katjushasta tahtoi, ei hän itsekään tiennyt, mutta hänestä näytti, että kun Katjusha tuli hänen huoneeseensa, hänen olisi pitänyt tehdä jotain, jota kaikki muut tämmöisissä tapauksissa tekevät, mutta jonka hän oli jättänyt tekemättä. Katjusha, odotahan, sanoi hän. Katjusha katsoi taaksensa. Mitäs nyt, sanoi hän pysähtyessään. Muuten vaan...
No kuulkaa sitten, sanoi Katjusha. Teidän täytyy jättää minut, sen minä sanon todenperästä. Minä en voi. Jättäkää se kokonaan, sanoi hän vapisevin huulin ja vaikeni. Niin se on. Ennen menen vaikka hirteen. Nehljudof tunsi, että tässä Katjushan kiellossa oli inhoa häntä vastaan, sovittamatonta loukkaantumusta, mutta oli myöskin jotain muuta, hyvää ja tärkeätä.
Nehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman kelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta hyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi itsensä. »Onkohan Katjusha enää heillä!« ajatteli hän ajaessaan tuttuun vanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä katoilta pudotettua lunta.