Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. kesäkuuta 2025
Ma kukkasen tuon, ma myöskin, Vilurinteiltä elämän tään, Se jäisestä hangesta puhkes Kevätlämmön kerkeämään. Sen henkeni kaupalla sieltä Ma kallion huipulta hain, Vaikk' kuilujen jäät koki hyytää Mun uljasta intoain. Ota vastaan, aatosten impi, Tää lempeni kukka niin: Sydänjuuriss' on suosion toivo, Joka lehdessä tunnustus siin.
Siinä oli ensin sileää kalliota, sitten piti kiertää märkä paikka, sitten taas juosta tasaista rantaa, kiivetä kallion kielekkeen yli, ja siinä oli sitten Kalliolahti, yhdeltä puolelta jyrkkärantainen, muilta loivempi.
Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja kulkee täällä suruaan haihduttamassa. Minä Mantilaa kohti oikasemaan. »Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti! Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt. 'Mikä tuli? huudan minä ja juoksen rantaan.
päin suuntaa, jossa oli hällä jalat, ja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee: ma luulin noustavan taas helvettihin. »Lujasti kiinni pidä», lausui Opas nyt läähättäin laill' uupuneen, »käy matka pahasta tästä moista porraspuuta!» Lovesta kallion hän astui ulos, sen partahalle istumaan mun pani ja itse viereen jalan johti varman.
Söderlingin puolelta ei voitu paljoakaan nähdä naapurin puolelle, kun edessä oli kallio, joka suojasi heidän tupansa ja pihansa. Ainoastaan tuvan katto ja pääty kohosivat kallion yli. Sitä vastoin voivat Korsut sekä tältä kalliolta että ullakkonsa ikkunasta nähdä kaikki, mitä Söderlingin satamassa, kalarannassa ja pihalla tapahtui. Ainoastaan huoneiden taa pääsi heitä piiloon.
Ihme kyllä ei sekään Heikkiä tyynnyttänyt, että hän taas tapasi Anna Kallion, joka oli muuttunut niin omituisen hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Päinvastoin Heikki kävi vielä entistä rauhattomammaksi. Hänestä tuntui aivan kuin hänen olisi pitänyt selittää jotain Anna Kalliolle. Mutta mitä se oli, jota hänen piti selittää, sitä hän ei ymmärtänyt.
Kun hän vielä puhui, oli viisi villiä saapunut kallion kapealle huipulle. Silman syöksi yhden alas, mutta toinen, jättiläismäinen haamultaan, tarttui Helenaan ja koetti kulettaa häntä pois. "Pysykää kiini, Helena, pysykää kiini!" huusi Silman; "minä näen ystäväimme tulevan; ainoasti silmänräpäys vielä, Jumalan tähden!"
"Mitä te puhutte paholaisen huutamisesta", sanoi tuomari; "Jooseppi se oli joka huusi, ennenkuin hän henkensä heitti. "Mutta ei se ollut ihmisen ääntä". "Mitä joutavia! Mihin aikaan iltasella tulitte tuon kallion kohdalle, jonka luota huuto kuului?" "Kyllä se oli hyvän aikaa jälkeen päivän laskun".
"Kaksi vuotta oli jo Annikki kantanut sormusta kuin silmäteräänsä; vaan iltana, jona hän vuorella kisailemassa kävi, kompastui hän muitten kanssa leikkiessään katajan juurikkaasen. Silloin sormus sormesta luiskahti ja vieri kilisten kallion koloon. Ottivatpa siis haltiat sinäkin iltana osansa ja veivätpä juuri Annikiltakin hänen kalliimman tavaransa.
Olinhan romaaneista lukenut tosirakkauden olevan juuri sellaista. Asetuimme istumaan kallion kupeelle, puiden siimekseen. Tässä minä nyt pääsin niin rohkeaksi, että suoraan kysyin häneltä. Sanoihin puettua vastausta en nytkään saanut, ainoastaan myöntäviä kädenpuristuksia ja helliä silmäyksiä uudestaan. Rakkaus ei sanoja tarvitsekaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät