Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 31. toukokuuta 2025
Ja hän hyvin avonaisesti sanoi: »En minä ole sanonut, että olen haluton!» Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla. He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin.
Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa. Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä?
Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään. Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma.
Takaisin tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät. Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä. Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin: »Vieläkö lasketaan?»
»Ojanniemen Sannan... Mari on siis...» sanoi rouva toiselle ja tämä nyökäytti päätään, että hän ymmärtää. »Synti tyttöparkaa», sanoi rouva. Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin, jonka antaisi Marille. Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa. »Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa ja otti rahakukkaronsa.
Kaikki tunsivat täällä Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia yksinäisyyttään, ikäväänsä.
Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä, kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin.
Mielikuvitus loihti esiin tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä kunnioitti häntä kuin sankaritarta. Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään tulvivan valon.
Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään, niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä.
Kun hän näkee Jorin ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo kuulutettu ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat.
Päivän Sana
Muut Etsivät