Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 20. marraskuuta 2025
Jo se karkoitti minut hänen talostansa puutarhan hiljaisuuteen. Oi, jos olisin näin voinut kulkea eteenpäin sileillä, lumisilla teillä! Yhä eteenpäin aina arolle asti, jossa Ilse ja Heintz rauhallisesti istuivat suuren takan ääressä.
"Mene sinä levolle, lapseni, sinä olet väsynyt," sanoi Ilse silittäen otsaani. Minä olin siihen asti lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni ollut mitä huolettomin itsekkäin olento maailmassa minä tunsin sen syvästi silloin. "En, minä en mene levolle!" vastasin minä koettaen lausua sanani vakavasti.
Minä ajattelin itsekseni hieman peläten, että laihempia ja kuihtuneempia kasvoja kuin isäni tuskin oli olemassa; mutta hänellä oli mummon kauniit silmät. "Vai niin, oletko sinä siis Leonore?" lausui hän hyvin lempeästi ja suuteli minua otsalle. "Hän on pieni vartaloltaan, Ilse, vaimovainajatanikin pienempi, luulen." Hän huokasi. "Kuinka vanha lapsi on?" "Seitsemäntoista vuotta, herra tohtori.
Minä en tohtinut myöntää siihen, mutta kentiesi huomasi Ilse kasvoistani, kuinka maltiton minä olin. Hän meni äänettä asuinhuoneesen ja antoi minulle sitte pienen lippaan. "Katso tuossa, etsi osoite itse, minä en sitä muista. Vaan älä hukuta mitään, älä pane paperia liian suureen epäjärjestykseen." Hän meni ulos.
Mummo loi häneen ankaran ja nuhtelevan silmäyksen ja jatkoi mistään huolimatta: "kiitollisuuden osoitteeksi hänen rajattomasta hellyydestänsä ja alttiiksi antamisestansa... Minä säädän vielä poikani lapselle, Leonore von Sassenille, kaikki jälellä olevat valtiopaperit, älköönkä kukaan vaatiko niitä itsellensä." Ilse oli noussut seisomaan ja katseli häntä hämmästyneenä. Sairas katseli kaappia.
Sen puun takana olin minä hyvässä piilossa ja taisin puutarhan ja niityn yli nähdä yön pimeyden peittämään avaraan maailmaan. Ilse oli äsken puhunut uhkaavasta myrskystä, mutta tähtitaivas ei milloinkaan levinnyt kirkkaampana aron ylitse kuin nyt!
Ei mikään vaara voinut minua enää kohdata, sillä minä pakenin hänen syliinsä ja olin turvassa. Kuinka ujosti vetäydyinkään takaisin hänen syleillessään minua ja mikä autuaallinen rauha minussa silloin syntyi samalla tavalla tuntui minusta lapsena, kun peljästyin, että rupesin itkemään ja Ilse levitti kasivartensa suikeaksensa minut syliinsä.
"Hyvää päivää, herra tohtori, tässä olemme nyt!" lausui hän. Minusta kuului hänen heleä, hieman vapiseva äänensä ukkosen jyrinältä hiljaisia seiniä vastaan. Isäni säpsähti paperiensa keskellä ja katseli meitä; sitten kavahti hän pystyyn kuin sähkön vaikutuksesta. "Ilse!" huudahti hän silminnähtävästi kauhistuneena. "Niin Ilse, herra tohtori!" vastasi Ilse tyvenesti.
"Mutta tuleeko prinsessan nyt jäädä isänsä luo," lisäsi hän vilkkaasti. "Tietysti!" vastasi Ilse päättäväisesti. "Kenen tykö sitten joll'ei hänen?... Mutta nyt pyytäisin, että laskisitte minut me olemme väsyneet... Onko tuo tuossa viimeinkin Karolinenlust, tahi mikä nimi sillä lienee?" kysyi hän osoittaen vaaleata viivaa, joka kimelsi puitten latvojen yli.
Minä hiivin häntä likemmäksi. "Varjelkoon, herra Claudius, enhän minä semmoista tarkoittanut", puolustihe Ilse innokkaasti. "Sitä minä haluaisin nähdä, joka ei paikalla ilolla suostuisi teihin! Mutta, mutta monet palvelijat, joita hänen on hallitseminen, kuinka ne tottelevat moista pientä emäntää, jota te voitte kantaa käsivarrellanne kuin lasta." Herra Claudius naurahti hieman.
Päivän Sana
Muut Etsivät