Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 10. heinäkuuta 2025
»Mitä minun elämäni on ollut?» ajatteli Vinitius itsekseen. »Kärsimystä, rauhattomuutta, ikävöimistä ja vaipumista ajattelemaan kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta!» Mutta nyt vihdoinkin loppuu kidutus. Tosin Vinitius muisti luvanneensa, ettei hän nostaisi kättään Lygiaa tavoittelemaan. Mutta minkä nimessä hän sen oli luvannut? Hän ei ollut vannonut jumalien kautta, sillä heihin hän ei uskonut, eikä liioin Kristuksen kautta, sillä Häneen ei hän myöskään vielä uskonut. Jos Lygia kuitenkin pitäisi arvoaan loukattuna, niin voisihan Vinitius hänet naida ja sillä lailla antaa hänelle hyvitystä. Niin! se hänen täytyy tehdä, koska hän hänelle on kiitollisuuden velassa hengestään. Vinitiuksen mieleen muistui päivä, jolloin hän Crotonin kanssa hyökkäsi hänen piilopaikkaansa. Hän muisti kuinka Ursus oli seisonut hänen edessään nyrkki pystyssä ja kaikki mitä sitten oli tapahtunut. Hän näki Lygian kumartuvan puoleensa, puettuna orjattaren vaatteisiin, mutta ihanana kuin jumalatar, lempeänä ja kirkastuneena. Ehdottomasti Vinitiuksen silmät kääntyivät larariumiin ja ristiin, jonka Lygia lähtiessään oli jättänyt hänelle. Tuliko hänen nyt maksaa hänen hyvyytensä niin, että taasen hyökkäisi hänen kimppuunsa? Pitikö hänen hiuksista raahata hänet cubiculumiin niinkuin minkäkin orjattaren? Kuinka hän voi sen tehdä, koska hänen tunteensa häntä kohtaan on rakkautta eikä yksin himoa ja koska hän rakastaa häntä juuri sentähden, että hän on sellainen kuin hän on eikä toisenlainen?
Ja entä tuo haparoiminen, tuo kyselyn ja väittelyn into eiköhän se liene jonkunlaista henkistä nälkää? Oi, semmoista isoomista, jota niin moni nainen henkisen ravinnon puutteesta saa kärsiä koko elinaikansa! Semmoisesta sielun tyhjyydestä syntyy levottomuutta, ikävöimistä ja lukemattomia vikoja!»
Tätä ikävöimistä ilmaisi taru valkoisesta ja lempeästä Quetzalkoatlista, puolijumalasta, joka muka kerran oli opettanut Anahuakilaisille maanviljelyksen ja lempeitä, puhtaita tapoja, mutta sitten Huitzilopochtlin palvelusta paeten kadonnut itäisen meren avaruuteen, josta hän kuitenkin kerran oli palaava takaisin pystyttämään uudestaan Toltekien valtaa Anahuakin asukkaiden onneksi.
Jos häneltä olisi kysytty, miksi hän mielummin tahtoi, olisi hän varmaankin vastannut: sorvariksi, mylläriksi tahi sepäksi; se mikä viimeiksi olisi hänen mieleensä juolahtanut, vielä vähemmin herättänyt hänessä halua ja ikävöimistä, oli kohouminen kirjojen korkeisin maailmoihin. Mutta Hellas ja Latium olivat kerrassaan välttämättömänä kohtalona hänen elämänsä tiellä, niin ett'ei muusta puhetta.
"Tiedättekö, mitä on ikävystyä aikoihinsa, tuntea ikävöimistä ruumiinsa joka solussa, tuntea sitä kaikkialla, kotonaan, ihmisten keralla, joiden kanssa seurustelee, paikassa, jossa asustaa, jopa inhota kiviä ja puitakin ympärillään? Sellaista tunnen täällä Ryforsissa, ja senvuoksi olen onneton.
Mutta samassa nuorukainen katsoi sinnepäin, missä Sylvi seisoi, ja loi surullisen katseen tyttöön viimeiseksi jäähyväiseksi. Silloin he ensi kerta kohtasivat toinen toisensa rakkaudessa; sillä tytön loistava katse ei tällä hetkellä tullut omanrakkauden kylmästä pohjasta, vaan sydämmestä surua ja ikävöimistä ilmoittaen se meni nuorukaista vastaan.
Juutin-rauman ja Karpatien välillä ei ollut sitä seutua, jota Suomalainen soturi ei olisi oppinut tuntemaan marssiessaan, taistellessaan. Usein tuntui lähtö kaukaisille sotatantereille kyllä kamottavalta, usein rakkaiden kotiseutujen muisto herätti ikävöimistä.
Samalla kertaa tunsi hän sanomatonta ikävöimistä johonkin, joka voisi rauhoittaa hänen levottomuuttaan. Väsyneellä eljeellä laski hän kätensä otsalleen, seisahtui ja katsoi ympärilleen.
Hän kertoi kaikista huolistaan, sekä menneistä että nykyisistä ja niistäkin, joiden hän pelkäsi vielä olevan tulossa, hän kuvasi sieluntaisteluitaan, suuria syntejään, pelastuksenkaipuutaan, Jumalan ja Jeesuksen ja hänen rakkautensa ikävöimistä... Ja Bengt kuunteli nuorta tyttöä sellaisella hartaudella ja innolla, kuin olisi pikku Alma Grahnin änkyttävä, kyyneleinen sydämenpurkaus ollut keskuksena tutkielmassa olemassaolon suurimmista ja syvimmistä ongelmista.
Hän tahtoi uskoa, että hänen kaihoiset tunteensa olivat hengen ikävöimistä pois tuon tuskauttavan kaavallisuuden tuolle puolen, näkemään sitä, joka nyt on salattuna, aisteillamme havaitsemattomana. Niinpä Helena ei huomannut sitä, joka oli lähinnä esillä, mitä hänen tulisi ennen kaikkea tehdä, vaan hän tavoitteli sitä, jota tarkoin katsoen ei kukaan ollut vielä saavuttanut.
Päivän Sana
Muut Etsivät