Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 25. toukokuuta 2025
Pimeään cubiculumiin lankesi verhojen raosta kimppu kirkkaita säteitä, joissa tomuhituset hyppelivät. Säteiden valossa näki Acte hänen suloiset kasvonsa, painuneina paljasta käsivartta vastaan, suljetut silmät ja puoleksi avautuneet huulet. Hänen hengityksensä oli nukkuvan tasaista huokumista. "Hän nukkuu, hän saattaa nukkua!" mietti Acte. "Hän on vielä lapsi."
Olisihan tästä asiasta helposti voinut päästä selville yksinkertaisesti käskemällä paikalle Euniken, mutta oli jo myöhäistä. Pitkä seurustelu Chrysothemiksen kanssa oli rasittanut Petroniusta ja hän tarvitsi unta. Cubiculumiin astuessa muistui hänen mieleensä äkkiä hän ei itsekään tietänyt mistä syystä että hän tänään oli huomannut ryppyjä Chrysothemiksen silmäkulmissa.
Vinitius suostui hänen ehdotukseensa ja he rupesivat huolettomasti astumaan edestakaisin, jutellen Palatinuksen ja kaupungin kuulumisista ja vihdoin vaipuen filosofiaan. Sitten läksi Petronius cubiculumiin, mutta ei hän kauaakaan nukkunut. Puolen tunnin kuluttua hän jo palasi, käski tuoda verbena-öljyä, veti sieramiinsa sen hajua ja hieroi sillä käsiään ja kulmiaan.
»Mitä minun elämäni on ollut?» ajatteli Vinitius itsekseen. »Kärsimystä, rauhattomuutta, ikävöimistä ja vaipumista ajattelemaan kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta!» Mutta nyt vihdoinkin loppuu kidutus. Tosin Vinitius muisti luvanneensa, ettei hän nostaisi kättään Lygiaa tavoittelemaan. Mutta minkä nimessä hän sen oli luvannut? Hän ei ollut vannonut jumalien kautta, sillä heihin hän ei uskonut, eikä liioin Kristuksen kautta, sillä Häneen ei hän myöskään vielä uskonut. Jos Lygia kuitenkin pitäisi arvoaan loukattuna, niin voisihan Vinitius hänet naida ja sillä lailla antaa hänelle hyvitystä. Niin! se hänen täytyy tehdä, koska hän hänelle on kiitollisuuden velassa hengestään. Vinitiuksen mieleen muistui päivä, jolloin hän Crotonin kanssa hyökkäsi hänen piilopaikkaansa. Hän muisti kuinka Ursus oli seisonut hänen edessään nyrkki pystyssä ja kaikki mitä sitten oli tapahtunut. Hän näki Lygian kumartuvan puoleensa, puettuna orjattaren vaatteisiin, mutta ihanana kuin jumalatar, lempeänä ja kirkastuneena. Ehdottomasti Vinitiuksen silmät kääntyivät larariumiin ja ristiin, jonka Lygia lähtiessään oli jättänyt hänelle. Tuliko hänen nyt maksaa hänen hyvyytensä niin, että taasen hyökkäisi hänen kimppuunsa? Pitikö hänen hiuksista raahata hänet cubiculumiin niinkuin minkäkin orjattaren? Kuinka hän voi sen tehdä, koska hänen tunteensa häntä kohtaan on rakkautta eikä yksin himoa ja koska hän rakastaa häntä juuri sentähden, että hän on sellainen kuin hän on eikä toisenlainen?
Siellä hänelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut." Näin sanottuaan meni Acte cubiculumiin ja toi hetken perästä taulun, jonka Aulus oli jättänyt. Vinitius luki ja vaikeni. Acte katseli hänen synkkiä kasvojaan ja virkkoi, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten: "Ei, Marcus, se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Lygian omasta tahdosta." "Vai tiesit sinä, että hän aikoi paeta!" huusi Marcus.
Lygia ei pannut vastaan, ja he läksivät cubiculumiin, joka oli tilava ja komeasti sisustettu, vielä niiltä ajoilta, jolloin Acte oli Caesarin rakastettu. Siellä he laskeutuivat levolle toinen toisensa viereen, mutta Acte ei väsymyksestään huolimatta saanut unta. Hän oli kyllä pitkän aikaa ollut surullinen ja onneton, mutta nyt kalvoi häntä levottomuus, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut.
Hän sieppasi lampun käteensä ja rupesi tarkastamaan cubiculumeja. Ensimäisen löydettyään vetäisi hän verhot syrjään ja katsoi. Sielläkään ei ollut ketään. Vinitius huomasi sentään tulleensa Lygian cubiculumiin, koska seinällä riippui hänen vaatteitaan ja koska vuoteella oli »capitium», s.o. ahdas paita, jommoisia naiset käyttivät likinnä ihoaan.
Sillaikaa vei Pomponia Lygian cubiculumiin ja rupesi hyväillen tyynnyttämään ja lohduttamaan häntä. Kummallisilta kuuluivat tässä talossa hänen lohdutussanansa, sillä tuolla viereisessä suojassa seisoi vielä »lararium» ja liesi, jolla Aulus Plautius vanhan roomalaisen tavan mukaan uhrasi kotijumalille. Nyt oli koetuksen hetki tullut.
"Minä ilmoitin hänelle, että olet kotona ja että nukut, herra," vastasi tyttö, "mutta hän vain käski herättämään." "Oi jumalat!... Sano paikalla..." Odotus oli tehnyt Ursuksen kärsimättömäksi. Hän kumartui, pisti päänsä cubiculumiin ja virkkoi: "Chilon Chilonides!" "Pax tecum! pax, pax!" vastasi Chilon. "Oi, armahin kristitty!
Päivän Sana
Muut Etsivät