United States or Tajikistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jumalan-pelkoa hänessä oli, vaan se oli enemmän orjan kuin lapsen. Et olisi voinut uskoa häntä vaan 28 vuotiaaksi; hän kävi pää kallistuueena, ikäänkuin olisi pelännyt katsoa ympärillensä. Kasvot olivat jäykät ja kolkot, ei koskaan kuultu hänen laskevan leikkiä, ei koskaan nähty hänen hymyilevän.
Pyssyjen paukahdellessa leimahteli tuli ja valaisi kolkkoa, pimeää yötä; seiniin paukahtelevat kivet, jotka eivät sattuneet akkunain reikiin, lisäsivät vielä melua; näyttipä tuo ikäänkuin pienen linnoituksen valloitukselta, jota urhoollisesti puollustettiin.
Ja puhuttuaan näin vapisevalla äänellä, ristissä käsin, ikäänkuin muiston taikavoiman nuorentamana, hän ryömi herttuattaren jalkain juureen. "Minä suon teille anteeksi", tämä syvästi liikutettuna lausui. "Vaan tietäkää se kuitenkin, te olette murtaneet elämäni!" Tämä valitus, tämä kaipaus, sekin oli tavallaan tunnustus. Runoilijan silmät välähtivät.
Monta kertaa seisattui hän, otti pöydältä kultarahan, jota hän oli näyttänyt Ilselle, tarkasteli sitä ikäänkuin tahtoen lävistää sen silmillänsä ja laski sen syvästi huoaten jälleen pöydälle. Sitte löi hän laihalla kädellään niin kovasti pöytään että kaikui, ja alkoi taas kävelemisensä. Minua hän ei huomannut, vaikka jo olin seisonut muutamia minuuttia huoneessa.
Ne potkivat hiekan taaksensa ne näyttivät ikäänkuin nielevän erämaata edestänsä neljänneksen ne lensivät muutamassa minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen juoksunsa.
Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin tietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en ole sitä oikeastaan aloittanutkaan. Ja sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan, joka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli mieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi.
Mylady karjahti ja vetäytyi taaksepäin huoneen nurkkaan, ikäänkuin pantteri, joka hakee ponnistuspaikkaa takanansa, voidakseen paremmin syöksähtää saaliinsa kimppuun.
"Miksikäs ei, näin vaan", sanoi seppä ja kiikutteli tuota ankaraa visapiippuansa niin keveästi hampaissaan, ikäänkuin se olisi ollut vaan pieni nysä. Tupakkakukkaro oli samaa maata kuin piippukin. Se oli ainakin kapanvetoinen nahkasäkki, joka riippui aina nauhoistaan hänen vasemmalla lonkallaan.
Itse Sivert Jespersen istui hymytönnä, pistäen kädet takinhihoihin kunnes sai kyynyspäistä kiinni; sitten istui hiljaa nipistelemässä niitä, ikäänkuin olisi tahtonut pitää jotakin kiinni. Matami Torvestad istui ylpeänä ja mahtavana paikallansa; häntä katseli moni, hänpä ainakin oli tyyni. Vaan se, jota he kaikki ikävöivät, hän ei ollut heidän parissansa.
Silloin hän oli kuulevinaan ikäänkuin sanoja, mutta ne eivät olleet ääniä, jotka sattuivat hänen korvaansa, ne olivat ennemminkin ajatuksia, jotka kuulumatta yhtyivät hänen omiin ajatuksiinsa ja samalla olivat ikäänkuin ihmishuulten ilmilausumia sanoja. Bernhard Bertelsköld, sanoi kalpea surullinen ja lempeä haamu. Minä olen sukusi kantaäiti. Miksi olet niin syvästi mieleni murehduttanut?