Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. lokakuuta 2025
Minä mainitsin, kuinka usein nämät sanat olivat ilahuttaneet minua, ja kuinka onnellista on ajatella, että sillä välin, kuin nämät armolahjat valaisevat sydämen pimeyttä, menevät mustat hetket ohitse, kunnes yhtäkkiä toivo hiipii akkunan luo ja avaa luukut; ja valo, joka on verkalleen koittanut tällä aikaa, virtailee sydämeen. "Jumalan rakkaus, joka on vuodatettu Pyhän Hengen kautta."
Tokko muistaa nuoruus-untaan, näkee monen heljän kuvan silmäkalvoon sokeahan tähti-yössä kuvastuvan.... Hyhmä hiipii kannon päähän, maat ja vedet riittyy jäähän, sentään leijaa keijut hempeet vanhan soittoniekan yllä sulattaen mielen vahan unikuvain hyväilyllä.... Karkeloin käy kuvat lempeet.
Niinkuin nälkäinen susi kylmään aikaan hiipii temppelin ympärillä, jossa lampaita uhrataan, samoin minä eilen kuljeskelin tämän huoneen ympärillä, häntä nähdäkseni tahi kuullakseni edes sanankin hänen suustaan, sillä hänen puheensa on kuin satakielen laulua; mutta turhaan.
Sääristä näkyy, että hän on paljon voimistellut. Vaitioloa kestää kauan. Muukalaisen ajatukset ovat kaukana täältä, rotuharrastukset erottavat venäläisen ja suomalaisen, upseeri on unohtanut kokonaan siviilihenkilön rinnallaan. Elmassa herää pelko, että olento hänen rinnallaan katoaa ja hän jää yksin. Silloin Elma hiipii uneksijan luo. Tämä kääntyy äkkiä kuin heräten. He ovat yksin kukkulalla.
Varjo ei katso eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan kaikki nuo ovat nyt pimitetyt.
Rannan puu nää varjoaan ei enää, vedet viihtyy, nurmet nukkuu, metsät mykistyy. Yö kaikki kattaa. Pimeys hiipii puiden runkoin väliin, väikkyy rantaan, läikkyy vesiin, kaartaa kannet taivaan, syttää korkeudessa, syvyydessä tähdet helmen-heljät, tuikkivaiset. JOTAIN TAHDON TIET
Ja nyt tahdon puhua talon lellilapsesta, nuorimmasta, kauniimmasta, niinsanotusta «Tipsukasta», hänestä joka joka päivä valkoisilla kätösillään panee sokurin isän ja äidin kuppeihin, kahvi ei muuten maistuisi, hänestä, jonka pientä vuodetta ei vielä ole muutettu hänen vanhempiensa huoneesta, hänestä, joka aina aamusin hiipii heidän vuoteesensa, laskee kultakiharaisen päähyensä isänsä käsivarrelle ja nukkuu siihen uudestaan.
Risto, joka luuli isänsä raskaasti nukkuvan, hiipii ulos tuvasta ja pujahtaa aittaan. Aitan ovi ei näkynyt tuvan ovelle. Lassi myös pujahtaa ulos tuvasta ja hiipii hiljaa aitan ovipieleen ja seisahtuu siihen keppi kädessä. Kohta tulee Risto ähkäin ja puhkain aitan ovelle, kaksi jänestä kummassakin kainalossa.
Kertoakseni yhden näistä luonnollisista, mutta kuitenkin poikkeuksellisista tapauksista: kun etana tai hiiri hiipii pesään ja saa siellä surmansa, niin mitä ne tekevät päästäkseen ruumiista, joka pian myrkyttäisi ilman?
Siviiliukkoja kaikki. Ei jälkeäkään äskeisistä sotamiehistä, muuta kuin kerityt korvalliset. Ruotukumppanukset oli unohdettu. Kukin haki vaan vertaisiaan ja kotipuolelaisiaan. Siihen se hupeni kolmen kesän yhteishenki. Hellu tuolla hiipii navettaan niin alla päin. Ei nyt enää häneen moni vilkase. Tänä iltana juo Ahonenkin viimeisen maitolitransa.
Päivän Sana
Muut Etsivät