United States or Panama ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hänen haaweksiwaan päähänsä kuwausi jo ne uudet olot, joille Flemingin kuolema ja siitä seuraawa ylimyswallan kumoaminen oli walmistawa awonaisen sijan.
Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan. Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien Niin itkenyt ei Ilkka. Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: »Niin kauvan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa. Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki.
"Nokian tappelun perästä ja sen kuultuaan Flemingin sotawäki on tullut ihan raiwoiseksi. Sotaherrat owat jättäneet raa'an joukkonsa nojaan kansan pyhimmät oikeudet.
Täss' olen nyt, ja sanani se pysyy. Nimenne kastakaa siis verehemme, Ja ett'ei jälkimailma teitä säälis, Se kastakaa myös vereen Flemingin! Sä röyhkeä! Suus kohta kuolo tukkii! Vie hänet vankityrmään takaisin. Scheel! Tunnetko sä nuoren Flemingin? Se, minkä kuullut olen, näyttää että Kovilla miehill' lempeät on lapset.
Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan. Perttilä ei vastannut.
Tuo siis on hän, niin kuninkaani muoto Kuin himo kunnian on kunniata Ja valtaa väkivalta. Tuo siis poika Klaus Flemingin, sen ainoan, mi mulle Voi vetää vertoja, tuon uskaliaan Ja lujan, ankaran kuin minä itse, Ja jota vihaan jälkeen kuolemankin. Niin helpoks onnen aikaan tuntui kuolo. Nyt, sydän, kaikk' kuin kadotit sä, kuinka Viel' elämästä kuiskata voi toivo!
Kun Pohjalaiset owat woitetut, woit saada Lapinmaan lumet ja pakkaset ehkä siniset silmät woiwat ne sulattaa, wai miten?" "Minä olen aina ja joka tapauksessa teidän nöyrin palwelijanne." "Mitä sanot, Anna, tuosta Puolalaisesta?" kysyi eräänä päiwänä Klaus Flemingin puoliso, Ebba, uudelta kamarineitsyeeltään, joka nyt, ehkä puoli wankina, istui emäntänsä huoneessa ja ompeli.
Hän eli niinkuin Suomen mies Ja kuoli hirsipuussa. Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa. Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hän sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten. Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.