Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. heinäkuuta 2025
Elise seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa.
Elise koetti näyttää tyyneltä ja kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan. Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä hetkenä jotenkin seuraavan tapainen: «Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! No sepä oli kummallista. Ja nyt sananen päivällisistä!
Jumala, Jumala, nyt tuskassani tarvitsisin sinua, mutta en tiedä missä sinä olet en ole niin pitkiin aikoihin sinua tarvinnut. 7:s kohtaus. JALMARI saapuu etehiseen. ELISE pysähtyy ja katsoo toivotonna häneen. Vai jo anoppi on tullut; siis ei ole tarvinnut sinun olla yksin. Suo anteeksi, Elise kulta, en ole voinut aikaisemmin tulla. Mutta mikä sinulla on? Miten on sinun laitasi? Ei mitenkään.
Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja järjesteli kiharoitansa. «Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee peilistä kuvaansa kuin välittää heistä.
Joutukoon päivällinen ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!» Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa. Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla.
«Taidat olla oikeassa, Elise», lausui laamanni, »eikä minkäänmoinen elämä ole surkuteltavampaa, ei ainakaan vanhemmaksi päästyä. Mutta Petreamme kohtalo ei saa tulla semmoiseksi. Se pitää meidän estää. Minkä sinä luulet hänelle nyt olevan hyödyksi?» «Minä luulen vakavan lukujen jatkamisen auttavan häntä saamaan sieluunsa järjestystä.
«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä lemmitystään. Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä.
Hän saapui Elisen laulaessa viimeistä värssyä ja nähdessään mitä oli tapahtunut hän huudahti «oi Jumalani!» ja löi kätensä yhteen. Laulu lakkasi. Kauhea todellisuus lävisti miekan tavoin äidin sydämmen. Hän näki edessänsä poikansa ruumiin, ja heikosti huudahtaen kauhistuksesta hän vaipui kuin kuollut maahan poikansa kuolinvuoteen ääreen. Kaksi kuukautta myöhemmin. Elise Cecilialle.
Tiedätkö, entisillä runoillanikaan ei minusta ole mitään arvoa. Ne ovat niin onteloita. Mutta Jalmari! Elä sano niin, jotka ovat minulle niin rakkaita, ja minä opetan poikamme nostamaan katseensa sinuun ylpeydellä. Elise! Sinä tiedät, kuka tuntematon isäni oli. Minulla ei ole minkäänlaista entisyyttä, niin kuin muilla. Sentähden olen koettanut luoda tulevaisuuden itselleni ja sinulle.
«Mitä juttuja se on?« kysyi laamanni, hymyili lempeästi, istahti vuoteen laidalle ja tarttui käteen, jonka Elise hänelle tarjosi. «Kaksikymmentäviisi vuotta sitten...» «Kaksikymmentäviisikö vuotta? Herra varjelkoon! Lupasithan äsken kertoa mitä tapahtui vaan viisitoista vuotta sitten.» «Kärsivällisyyttä ukkoseni! Tämä on kertomukseni ensimmäinen osa.
Päivän Sana
Muut Etsivät