Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tänne pakeni hän unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä. Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän juhlahetkenä muisteli. Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon takapihalle, ja sillävälin hän itki.
Ainoastaan Maijan ystävälliset ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi. Kyllä sen ikävä vielä asettuu.» Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse ei enää koskaan siinä onnistunut.
Monien tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa. Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille osoittaa: »hän on minun, minun, minun!»
Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä. Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset. Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet.
Aina järkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan. Eevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje oli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan kuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa.
Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen mieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi hän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa murheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. Kohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä oli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa.
Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä hautaan sekä vaimo että lapsi! Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut.
»Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni, toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän hauskaa! Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, »ja tästä mennään ruokasaliin.» »No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija!
Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa. Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...
Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme. Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen ihmeellistä suloa. Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa rinnalla astui ehtoollispöytään.