Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 16. heinäkuuta 2025
"Ja minä sen piipun varren... Kuuletteko!" "Niin, ja muutenkin, tulkaa sopimaan asianne ajoissa ollen", kehoitti Kumpulan Eerokin. No nyt kääntyi Hikliinikin takaisin, kun kuuli Eeron kehoituksen. Ei hän kaupan teon vuoksi sitä tehnyt, vaan se sopimus ... sehän se häntä kehoitti. "Niin.
Jota lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä suuremmaksi kävi Eeron tuska. Viimeiset penikulmat olivat kerrassaan sietämättömiä. Kotona kulki sillävälin äiti ja odotti. Hän tunsi oman kuormansa painon. Kun tohtori sairastui ei hänen vaimonsa ensin ollut siitä milläänkään. Hän piti sitä vain epäsäännöllisen elämän seurauksena.
Mutta tiedättekö mitä! Eero elää. Niin totta kuin tässä seison: Eero elää. ROINILA. Mitä sanot? ANNA. Tapahtuuko ihmeitä! LEENA. Eero elää! No, ei tässä maailmassa! ELLI. Niin, voitteko ajatella kummempaa! Minä seison torilla ja mittaan parastaikaa maitoa eräälle vaimolle, kun sattumalta luon silmäni torin toiseen päähän ja näen Eeron juuri samassa pujahtavan kulmasta eräälle kadulle.
Mutta hän on jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille Seitsemän veljeksen lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden kaarena välkähyttää.
TIMO. Ja tämäkö? JUHANI. Noh! Eeron tilkkusta hän tarjoo tässä miehelle. Voi sinua! Tuo keskimmäinen tuossa. TIMO. Ja tämäkö? JUHANI. Siinähän aikamiehen mekko. Tattis vaan. Kauhea tapaus, sanon minäkin, mentyäni vielä äskeiseen.
Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden.
Sanan vihlova sävy kaikui vieläkin Eeron korvissa aivan kuin nyyhkytys isän ahdistetusta povesta, kuin tuskan esiinpusertama anteeksipyyntö. Eero alkoi kiivaasti astua edestakaisin huoneessa. Mitä jos hän kirjoittaisi isälle? Hänestä on aina tuntunut siltä, että isä sittekin rakastaa lapsiaan.
ROINILA. On murhannut poikani Eeron ANNA. Maunoko murhannut ? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen, sinä valehtelet minä sanon sen sinä valehtelet... Elkää häntä uskoko, isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista! Tunnettekos tätä lakkia? ROINILA. Se on Eeron. Ja aivan märkä. ROINILA. Puhu! OLLI. Tuoltapa se Sannakin viimein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan.
Se oli sekin yksi Eeron suurimpia suruja, että hän suorastaan pelkäsi nuoria, iloisia tyttöjä vaikka he samalla hänessä herättivät sellaista kaihokasta ikävöimistä, kuin kaikki, mikä oli kaunista ja runollista. Hyvästi nyt, nyökkäsi Elina samassa ovelta ja seuraavassa silmänräpäyksessä Eero kuuli hänen hameenhelmojensa hulmahtelevan portaissa. Nyt ei enää sopinut jäädä tänne yksin ajatuksineen!
Tohtori seisoi ikkunassaan. Hän näki ensi vilahduksen nuorten iloisista kasvoista. Etuistuimella hän näki molemmat tyttärensä, heidän takanaan Oskarin ja Eeron valkolakit päässä. Tohtori nosti käden otsalleen. Se oli kylmän kostea. »Toverin» ilohaukunta ja tohtorinnan raikas »tervetuloa, tervetuloa» tunki kuin etäisyydestä hänen korviinsa. Hän seisoi yhä jäykkänä ja liikkumattomana paikallaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät