Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. heinäkuuta 2025
Kun olin tullut veden pinnalle, panin lapsen olalleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jos ei pienokainen olisi pyörtynyt, vaan olisi vastustellut, niin olisimme molemmat jääneet syvyyden pohjaan. Uidessani ahdisti minua kauhea tuska. Minä huusin Jacquesia, koetin löytää häntä; mutta minä kuulin vaan Durancen kohinan, näin ainoastaan sen vaalean pinnan. Jacques ja Babet olivat vaipuneet pohjaan.
"Babet rakastaa minua!" huudahdin minä. Setä näytti tyytymättömältä. "No, anna minun puhua loppuun asti. Minä en tarvitse mitään uutta tunnustusta... Hän on itse tunnustanut sen minulle." "Hän on tunnustanut sen! Hän on tunnustanut sen!" Ja minä lankesin kiivaasti Lazare sedän kaulaan. "Oi, mikä onni!" lisäsin minä.
En ollut enää ujo niinkuin aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siinä, kun hän kerran rakasti minua ja kun minun piti kertoa hänelle matkastani. Nähdessäni hänen vaalean pukunsa tuona valoisana iltana, hiivin minä kuulumattomin askelin esille. Sitten kuiskasin hiljaa: "Babet, Babet, minä olen täällä." Hän ei ensin tuntenut minua ja vavahti säikähtyneenä.
"Ja, saanko palattuani naida Babetin?" kysyin minä. Setä hymyili hieman ja vastasi vältellen. "Kaikki muu riippuu taivaan tahdosta." "Te olette taivas, ja minä luotan teidän hyvyyteenne. Oi, setä, tehkää niin, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä häntä varten." Silloin osoitti Lazare setä uudelleen laaksoa, jota kuumat, kultaiset säteet yhä enemmän valaisivat.
"Lazare setä", sanoi Babet, "minkä nimen antaisitte te lapselle?" "Jeanin äidin nimi oli Jacqueline", vastasi setä, "minä ristisin lapsen Jacquesiksi." "Jacques, Jacques", kertoili Babet. "Niin, se on kaunis nimi... Ja sanokaapa minkä teemme pikku miehestä; papin tai sotamiehen, herran tai talonpojan?" Minä rupesin nauramaan. "Sitä on meillä kyllä aikaa vielä ajatella", sanoin minä.
Minä nousin hitaasti ylös rappusia, yhä syvemmän ilon täyttäessä rintaani joka askeleella. Lazare setä kolkutti jo ovelle kun minä vielä olin puoli rappusissa; tunsin omituista iloa viivyttämällä tuota hetkeä, jolloin saisin syleillä vaimoani. Kiivaasti sykkivin sydämmin pysähdyin kynnykselle. Setä seisoi kehdon yli kumartuneena. Babet makasi vaaleana, suljetuin silmin ja näytti nukkuneelta.
Minä ojensin hänelle käteni ja hän nousi ylös. Babet painoi hänet kiivaasti rintaansa vasten. Nyt voi hän itkeä ja se lohdutti häntä. Margueritesta ei ollut enää kysymystäkään. Jacques ei uskaltanut sanoa meille, ettei hän ollut löytänyt häntä, ja me emme uskaltaneet tiedustella häneltä hänen etsimisistänsä.
Hän sammui hiljakseen, niinkuin nuo kevyet valonsiinteet, jotka hälvenivät korkealle puitten oksiin. "Oi, rakas laaksoni!" mutisi hän, "sinä otat hellät jäähyväiset minulta. Minua peloitti kuolla talvella, kun sinä olet aivan musta." Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet häiritä tätä juhlallista hetkeä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi kirkasi vähän väliin.
"Ei, ei", sanoin minä "minä tahdon että te tiedätte minun lähtevän huomenna matkalle, ja teidän tulee luvata aina rakastaa minua." "Te matkustatte huomenna!" Oi, kuinka suloiselta tämä huudahtus sointui korvissani, ja kuinka hellästi Babet sen lausui! Luulen vieläkin kuulevani hänen äänensä, täynnä surua ja rakkautta. "Näette kyllä", huudahdin minä vuorostani, "että Lazare setä on puhunut totta.
Oi, Babet rukka, kuinka vanhoiksi me olimme tulleet! Muistan että me sinä päivänä vapisimme väsymyksestä, ja että me surullisina katselimme toisiamme, kahden ollessamme. Lapsemme tekivät meidät nuoriksi jälleen. Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli täytynyt sytyttää lamppu. Punainen loiste antoi huoneelle surullisen näön.
Päivän Sana
Muut Etsivät