Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. kesäkuuta 2025
Sentähden koko ajatus tuntui hänestä katkeralta ja kolkolta ja hän olisi mielellään torjunut sitä luotaan, mutta se tuli itsestään, sillä se oli selitys ja tavallaan lohdutus. Mamman ei olisi pitänyt pistellä Alinaa! Miksei mamma soittanut! Miksi mamma soimasi Alinaa niin moneen kertaan, vaikka näki Alinan olleen poissa suunniltaan!
Mutta ei hänelle ollut kertominen pääasia, vaan miettiminen. Usein tuli mummoon kuitenkin omituinen tarve lähestyä toisia. Niinpä Henrik kerran näki, kuinka hän tapasi Alinan eteisen ja lasiverannan kynnyksellä ja ilman mitään syytä pysäytti tämän, otti kaulasta ja liikutettuna taputti selkään. Sinä minun Alinani, minun Alinani. No mitä nyt, mamma kulta?
Siis Henrikin sanat eivät olleet mikään vastaus Alinan viimeiseen puheeseen. "Mitä ihmettä hän onkaan minulle puhunut?" ajatteli Henrik, mutta itse asiassa ei hänestä tuntunut tarpeelliselta saada sitä tietää, sillä Alinan alkusanoista hän oli tämän niin perin pohjin ymmärtänyt, että kaikki seuraavat sanat olivat tarpeettomat, ymmärsi yhtä hyvin kuin olisi ymmärtänyt oman sisarensa tai itsensä.
Oikea syy, miksi hän ei tahtonut kerjäläisestä puhua, oli se, ettei hän tahtonut näyttäytyä erittäinkään Henrikille semmoisena, mimmoisiksi hänen mielipiteensä olivat heidän erottuaan muodostuneet. Sydämmensä syvimmässä hän jo oli itsekin luopunut vanhasta päämäärästään: palaamisesta kotipitäjään. Eikä hän ollut tehnyt sitä Alinan tähden yksistään, vaan omasta puolestaan.
Se oli oven vieressä, josta mentiin lapsenkamariin, eli Johanneksen ja Alinan makuuhuoneeseen. Johannes oli lapsen synnyttyä muuttanut työhuoneensa vinnille. Salissa oli suuri epäjärjestys syntynyt Henrikin ja Uunon vuoteiden vuoksi. Harmoonio oli siirretty uunin eteen, laaja keinutuoli nurkkaan.
Uuno tervehti suu kohteliaassa hymyssä ja reippaasti lyöden saappaiden korot yhteen. Tehkää hyvin, astukaa sisälle, sanoi Alina perääntyen ja kumartaessaan osoittaen kädellään sisäovelle. Mutta mamma istui samassa kuistin penkille, niin ettei Alinan pyyntöä noudatettu, vaan kaikki jäivät istumaan kuistille.
Ensin alussa, sanoi mamma ja hänen kasvoissaan värähti kylmyys ja epäystävyys, juoksi meillä alituiseen kaikellaisia tyttöjä, Alinan tuttavia, rupesivat tulemaan suurissa seuroissa hänen entisestä kotipitäjästään asti. Kyllä oli naurua ja kikatusta kaikissa huoneissa silloin, olivat kuin kotona meillä, ja Johannes raukka pakeni ja piiloutui niin hyvin kuin taisi.
Mikä ääretön onni on kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää, toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella, kahdenkesken !" Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan olla, siinä se oli koko juttu.
Mamma nousi nopeasti, ja mennä tumssutti tohveleissaan sisälle Alinan jälkeen. Kun he sitten molemmat sieltä tulivat, puhuivat he Aarnesta, tuoden kumpikin esiin asianhaaroja, joiden nojalla ulostuksen viheriäisyys oli muka selitettävissä ja vaaraton. Henrikiä ihmetytti, että Johannes ei ilostunut nähdessään heidän äskeisestä huolimatta juttelevan keskenään Aarnen asioista.
Sen sijaan hän vaipui mietiskelemään ihan joutavia asioita, kenkänsä kärkiä, siitä meni ikkunan läpi vaahteraan, tuli takaisin ja ajatteli että voisi ruveta puhumaan siitä hirveän suuresta palmikosta, jonka hän oli nähnyt eräällä neidillä. Jos alottaisi näin: tuosta Alinan palmikosta juontuu mieleeni j.n.e. Mutta näitä arvellessa aika kului eikä keskustelusta tullut mitään.
Päivän Sana
Muut Etsivät