United States or Belize ? Vote for the TOP Country of the Week !


No niin, te tiedätte että minun päiväkäskyni 20 päivältä syyskuuta 1713 on ehkä ankarampi kuin mikään sota-artikkeli; se tuomitsee säälimättä jokaisen, joka rikkoo; vaan tänään minä tahtoisin ennemmin vapauttaa kuin tuomita, sillä lähestyvä taistelu on juhlahetki, josta vielä monen sadan vuoden kuluttuakin puhutaan.

Vielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen sotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel askeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli 20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä, tarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja valmisteli koko Suomen valloitusta.

Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.

Turkuun tulonsa muistoksi hän lyötätti mitalin, jonka etupuolella oli hänen rintakuvansa ja takapuolella Herkules nuijallaan ajamassa Neptunusta vaunuista mereen. Sen alle oli piirretty: Turku 8. päivänä syyskuuta 1713. Kaupungin avaimet riippuvat nyt voitonmerkkeinä Pietari-Paavalin kirkossa tsaarien valkoisten marmorihautain kohdalla.

Ole kumminkin hyvässä turvassa, minä pelastan meidät kaikki, unohtaakseni sinun uskollisessa sylissäsi onnen epävakaisuuden. Suutele pientä Kustaatani, ja anna Stoltin harjoitella häntä ahkerasti sotatemppuihin; muutamain päiväin kuluttua olen kenties luonanne ja kahden viikon perästä Ruotsissa. Hyvästi! Kuolemaan asti sinun K.K.A. Porvoossa, 4. p: elok. 1713.

Keskikesällä 1713, lämpöisessä päivänpaisteessa, loisti Nokian kartano täysintä kauneuttaan. Yöllä oli satanut ja vesipisarat vieläkin kiiluivat metsän puissa, niityn kukilla ja kaikessa ruohokossa, joka vihannimmillaan rehotti Nokian muhkean herraskartanon ympärillä. Keveitä, puuvillan kaltaisia pilviä liiteli hiljakseen valoisalla kesätaivaalla ja tuuhean metsän humina levisi yli seudun.

Se kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka v. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen määräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet vihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi palvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä.

Näille retkille minua komennettiin Korkeakoskelta, Sutelasta ja Hämeenkylästä. Syksyllä sota-marsalkki siirtyi armeijan kanssa Säkkijärvelle, aikoen samota Viipurin edustalle asti, josta ei kuitenkaan tullut mitään kiihtyvän talven vuoksi. Kenraalimajuri Armfelt ja eversti Krusenstjerna komensivat minua v. 1713 polttamaan Porvoon sillan vihollisten esteeksi.

Tämän kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v. 1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan, ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon.

Kovin kamaloita variksenjalkoja nämä ovat noin hienolle paperille, vastasi soturi hämillään, mutta jatkoi kuitenkin kirjoitustaan ja oli vähitellen täyttänyt jokaisen lehden jollakin nimellä ja päivämäärällä, aina siihen saakka, kun kirjoitti "Pälkäne 6. päivänä lokakuuta 1713." Viimeinen lehti jäi kumminkin kirjoittamatta.