United States or Andorra ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vedenkantaja kantoi ne ylös, toisen toisensa perään, hartioillaan, mutta vaikka hän oli jäykkäselkäinen ja takan kantoon tottunut, horjui hän kumminkin niiden painon alla, ja näki, kun ne rippuivat kahden puolen aasin seljässä, että niissä oli juuri niin paljo kuin se jaksoi kantaa.
Hän auttoi hetikohta Maurilaisen aasinsa selkään ja lähti verkasti Granadaan palaamaan, sillä tuo Maurilais-raukka oli niin heikko, että hänen täytyi pitää häntä kiini aasinsa seljässä, estääkseen häntä putoamasta. Heidän kaupunkiin tultuansa kysyi vedenkantaja minne hänen piti viedä hänet. "Ah," sanoi Maurilainen heikolla äänellä, "ei ole minulla kotoa eikä kartanoa; minä olen muukalainen maassa.
Ei suinkaan vedenkantaja Peregil, herttaisin ja myötäisin kaikista puolisoista. Kotiin tullessaan tapasi hän vaimonsa syvissä ajatuksissa, kamarin loukossa. "Oikein hyvä," huudahti vaimo, hänen sisään astuissaan, "jopa viimeinkin toki tulet kotiin, kupsittuasi siellä täällä näin hiljaan yöhön. Ei muuta puutu, kuin että taas olet laahannut tänne jonkun Maurilaisen, talon ystäväksi?"
"Teidän Armonne tarpeeksi," vastasi vedenkantaja, "se on eräässä hevos-aasini vasussa, ja minä olen oikein sydämestäni antava sen Teidän Armollenne." Tuskin oli hän ehtinyt näin sanoa, kun innokas Alguazil syöksähti ulos ja tuota pikaa toi tuon salaperäisen santelipuisen rasian.
Aamulla sen jälkeen otti kunnon Galicialainen ison kultarahan, meni viemään sitä muutaman juveelin-kauppiaan puotiin Zacatinissa, tarjosi sitä kaupaksi ja sanoi sen löytäneensä Alhambran raunioissa. Juveelinkauppias näki siinä Arabialaisen päällekirjoituksen ja että raha oli kultaa mitä puhtainta; mutta ei tarjonnat enempää kuin kolmannen osan sen arvosta, johonka vedenkantaja hyvin tyytyikin.
Vaimon olis tehnyt mieli vielä väitellä; sillä vaikka hän asui viheliäisessä hökkelissä, oli hän kumminkin hyvin huolellinen perheen arvosta; mutta pieni vedenkantaja piti tällä kertaa varsin vakaisesti puoltansa, eikä näyttänyt ensinkään aikovan taivuttaa päätänsä ikeen alle.
Jos siellä todellakin on semmoisia aarteita, me ystävällisesti jaamme ne keskenämme emmekä enää virka mitään tästä asiasta; mutta jos olette pettäneet minut, niin älkää toivokokaan mitään armoa minun puoleltani. Siihen asti täytyy teidän jäädä vankeuteen." Maurilainen ja vedenkantaja suostuivat mielellään tähän välipuheesen, iloisina siitä että loppu oli vahvistava heidän sanainsa totuuden.
"Meidän täytyy välttämättömästi saada auki se arkku," huusi ahnas Alkaldi. "En mene enempää noutamaan," vastasi Maurilainen äreällä äänellä, "kyllä on kyllä järjelliselle miehelle enemmässä on liikaa." "Ja minä," sanoi vedenkantaja, "en rupea enää takkaa sieltä kantamaan ja aasiparkani selkää taittamaan."
Vedenkantaja kertoi miten Maurilainen oli kuollut, totuuden kaikella mutkattomuudella, mutta kaikki oli turhaa. "Aiotko pysyä väitöksessäsi," kysyi Alkaldi, "että tällä Maurilaisella ei ollut kultaa eikä kalliita kiviä, ahneutesi esineenä?"
"Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani, Teidän Armonne," vastasi vedenkantaja, "hänellä ei ollut mitään muuta kuin yksi santelipuinen rasia, jonka hän testamenttasi minulle palkinnoksi hyvistä teoistani." "Santelipuinen rasia! Santelipuinen rasia!" huudahti Alkaldi, säihkyvin silmin, kalliita kiviä ajatellen. "Ja missä on se rasia? Minne olet sen kätkenyt?"