United States or Zimbabwe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sellaisina hetkinä huomaamme selvimmin, kuinka äärettömästi paljon vähäpätöisempi maailma on meille iloineen ja riemuineen verrattuna taivaalliseen autuuteen tekisi melkein mieleni kuolla silloin, saadakseni juoda valon lähteestä. Kerran, eikä niin kauan sitten, luulin minä tulevani runoilijaksi. Se oli korkeinta, mitä voin ajatella. Se oli kaikkien unelmieni määrä.
Mutta sittenkin minusta on kuin tuntisin tulevani häntä hiukan lähemmäksi nyt, sillä nythän minä huomaan olevani hänelle jonkun verran hyödyksi, ja siitä syystä minä monasti tunnen sielussani oikein lämmintä ja kirkasta päivänpaistetta, kun huomaan, että minä todella voin häntä ilahuttaa ja viihdyttää.
CASSIO. En, sillä sen pidän kelvottomana virkaansa, joka tuommoista tekee. Niin, taivas on yli meidän kaikkien, ja sieluja on, jotka autuaiksi tulevat, ja sieluja on, jotka eivät tule autuaiksi. JAGO. Aivan totta, rakas luutnantti. CASSIO. Itse puolestani, loukkaamatta sillä päällikköämme tai ketään muuta ylhäistä herraa toivon minä tulevani autuaaksi. JAGO. Niin minäkin, luutnantti hyvä.
Oikein iloitsen siitä, että nyt todellakin ruvetaan suomea puhumaan, sanoi Arvi. Monta kertaa olen melkein hävennyt, etten osaa kansani kieltä. Oikein puhuttu poikani, vastasi tuomari. Joka tahtoo toimittaa ja vaikuttaa kansan hyväksi, sen täytyy myös rakastaa ja osata kansan kieltä. Kyllä minäkin puolestani tahdon oppia suomea, vaikk'en usko sillä tulevani ketään hyödyttämään, puhui Ester.
Minä olen sitä ajatellut niin, että minä luulin tulevani hulluksi Gil sanoo myös, että muissa maissa ei ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä kuin he ovat pantu kirjoihin virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.» »Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?» »Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.» »Saattaako se olla mahdollista?» »Tottahan hän sen tiennee.» Syntyi äänettömyys.
Teidän luentojanne kuullessani luulin tulevani kelpo lääkäriksi, ja minä melkein olin onnellinen vaikka yhä vielä asuin tuon hirveän naamarikasvoisen vaimon talossa, ja vaikka yhä vielä söin ja join äänettömänä, ja pelokkaana, istuessani noita naamarikasvoja vastapäätä, niinkuin olin tehnyt joka ainoa, ainoa, ainoa päivä koko kouluaikanani ja niin kauan kuin vain voin muistaa.
Minä tahdon, sanoi Inkeri, ensi sijassa lausua kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan siitä, että hän tähän hetkeen asti on antanut minun pysyä ymmärryksessäni, vaikka minä joka päivä ja syystä kyllä olen pelännyt tulevani hulluksi vankeuteni loputtomina hetkinä ja olletikin viimeisenä hirmuisena yönä ... hirmuisena, sillä vahvinkin sielu voi horjua, terveinkin pyörtyä nähdessään niin paljon hätää, niin paljon tuskaa ja sekasortoa, kuin minä niiden kovaonnisten keskuudessa, jotka minun kanssani on vedetty teidän tuomioistuimenne eteen.
Olin uskoton kaikelle, mille olin, äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt.
Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan: Kuka se on? Minähän se olen ... laske sisään, Mari! Tulittepahan te, vaikka kielsin. Sanoinhan minä tulevani...
Hetken päästä kysyi hän olinko tyytyväinen vauhtiin, ja kun olin siihen myöntänyt, kysyi hän vielä olinko niin tyytyväinen että hän voi toivoa pientä juomarahaa. Kun olin hänelle vakuuttanut sitä tulevani antamaan, tasaantui hän hiukan.