United States or Pakistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Saanen toki sanoa vaan pikimältään, että sittemmin olen kuullut "jäkermäntti"-sanaa jotenkin samassa merkityksessä käytettävän. Oli taaskin elokuu, niinkuin monasti ennenkin.
Erään wuoden elokuu oli kohta puoliwälissä. Asiaini tähden satuin silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hywän=illan" sanottuani pyysin heti yösijaa, joka luwattiinkin.
Elokuu v. 1882 oli Saksassa sadeaika, jonka vertaista meidän maassamme ani harvoin nähdään, mutta samaan aikaan oli meillä iloksemme etelä-Englannissa melkein yhtämittaa mitä herttaisinta ilmaa. Tämä oli sitä otollisempaa kun muuten syystä puhutaan Englannin lyijyharmaasta taivaasta. Näytti siltä kuin pilvet silloin eivät olisi päässeet kanavan poikki.
Sa yksinäinen loimu kesken yön, sa yksinäinen liekki unohdettu, ah, sadut suurimman on sankartyön yön yksinäisyytehen kirjoitettu! Niin nostanut oot sirppis punaisen sa taivahalle yli kansojen, niin oletkin sa tullut, Elokuu! Sun eessäs kesän valhe paljastuu. Vuossatain elokuussa, korjuumies, vuossatain viljaan kulkeva on ties.
Jo rupesi elokuu lähestymään, eikä vielä oltu kelpo alkuun päästy. Sattuipa silloin Onnin paras luokkatoveri heille vieraisin tulemaan. Istuttiin siinä iltaa, jutellen minkä mitäkin. Muisteltiin niitä kepposia mitä koulussa oli tehty, ja naurettiin niille sukkeluuksille, joilla oli opettajia nenästä vedetty. »No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!» kysyi Onnilta toinen.
Miestä väristytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen, ja sitä kai se lienee ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken oudosti vääntyneitä poskia. Vaikka elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa sataa tuhuuttanut aivan heittelemättä.
Mutta eihän tämä kansakoulun asia kuulunutkaan taas koko "tuhlaaja-poikaan", josta aikomuksemme oli puhua! Vaan ryhdymmepä nyt asiaan. Oli erään vuoden elokuu lopulla. Ilma oli kauneimpia elokuun ilmoja, Taivas oli peitetty tiheällä lämpimännäköisellä pilviverholla ja lempeä etelätuulonen huhahteli puiden latvoissa ja huoneitten seinissä.
"Niin kauan kuin minulla on isä, on minulla paljon työtä vielä maailmassa", puheli hän itselleen ja kaikki huolet tuntuivat keveämmiltä kantaa. Eikä professorikaan enää näyttänyt tulevan toimeen ilman häntä. Annan piti ottaa osaa kaikkiin hänen toimiinsa ja olla aina lähellä, kun ukko kutsui. Elokuu oli käsissä ja illat kävivät kolkoiksi.
Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck, tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan, tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista vaarainta. No? sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.
"Se ei saa tapahtua, minä käännän koko maailman nurin, ennen minä annan joka sielun sitoa sotamiehiksi." "Siinä se onkin juuri onnettomuus. Meillä on Elokuu kohta lopussa, ja sotamiesten otosta ei kuulu wielä mitään. Ihmiset hokewat, ettei sitä enää tulisikaan." "Mitä sanotte? Ja te uskotteko sitäkin?" sanoi Kulakow kauhistuksella. "En wielä sitä usko", wastasi Karhulin.