United States or Panama ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tänne jo kauan kaipasin; nyt täällä olen. Petrarca hoidon, suojan täältä sai, ja täältä esikuvans' Ariosto. Ei maassa suurta miestä yhtäkään, ken täällä vieraana ei ollut ois. Ja etu neron suosinnasta on: jos hänelle sä vieraslahjan suot, saat häitä kauniimman sa vastalahjan. On pyhä paikka, jolla jaloin käynyt on hyvä ihminen; vuossatain taa sen sanat, teot säilyy lasten kuulla,
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat, Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat, Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan, Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan. Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään. Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin Ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.
Vuotettu keskellä pitkien vuossatain, keskellä öiden, täällä sa luonamme oot, ainoinen, viivy sa myös! Sormin viilennät sinä, Korkea, otsamme polton, orjuuden häpeän pois olet pyyhkinyt, pois.
Vuossatain takaa yössä Judean ma kartanolla papin ylimmäisen nään palavaisen hiilivalkean ja joukon kesken miehen yksinäisen, jok' yli hiilten kättään kurkottain niin lämmittelee kuin jos kylmäis mieltä, ykskantaan kysymyksiin vastaa vain ja puhuu murtain Juudan kansan kieltä. »En ole galilealainen en.» Mies vanhan päänsä viitallansa peittää.
Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla, niin sinä saapunut oot, luonamme, armahin, oot, untemme morsian, vuossatain kaivattu, silmäimme soihtu. Katso, sun hurmastas lyö joka rinnassa syön, katso, sun askeltes tietä nyt riemun kyynelet kastaa. Miss' oli orjuus ja yö, valkeus on, vapaus.
Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu ylitse kivisen kaupungin kattojen, katuin, ylitse vuossatain valheen ja tuntien tuskan koittava kirkkaus! Nää, oi mun sieluni, katoovan elämän autuus! Niinkuni ääretön temppeli on se sun eessäs, alla sen holvien on ikiaikojen äänetön hartaus mestarin hengen.
Niin oletkin sa tullut, Elokuu. Nyt kaikki turha turhaks paljastuu. Niin ankarat on askelees, on ties, vuossatain korjuumies ja kylvömies. Niin taivahalle yli kansojen sa nostanut oot sirppis punaisen. Tuli sammui Marnella hiljallensa, oli uupunut Ranskan ja Saksan mies. Moni rekryytti sai tulikastehensa. Mitä sota oli nyt he sen ties.
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat, Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan, Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan. Nyt muisti kuinka vieras jo aikaan hämärään Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään. Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin, Ja Suomen ohjat otti niin käsin verisin.
Siin' oli jäljet ihmisasunnon. Vuossadat sitten metsän peittohon se oli raivattu. Nyt sammaleet ja kanervat sen oli peittäneet ja metsä kasvoi verkkaan umpehen. Tuoss' sorja nuori mänty etsiskeli jo ravintonsa alta penkeren. Se oli ainut merkki ihmisen, jok' kerran kärsi, iloitsi ja eli. En ollut metsäss' enää yksinäin. Vuossatain takaa, tuntematon veli, sun kätesi ma tunsin kädessäin!
"Ne tahrat, joita vuossadat tuotti, Nyt hurmevirroilla huuhdotaan; Maa, jota vapaiden hurme juotti, Ei kanna orjia milloinkaan." Tuo laulu taistohon miekat nosti Ja kutsui voittoon ja kuolemaan, Ja urhot uljahat sorron kosti Ja kuoli, laulu se huulillaan. Ken laulun lauloi? Vuossatain hanki Sen hautaan peitti jo veriseen, Ja laulun uljaan ja laulajanki On saanut unhola uhrikseen.