United States or Afghanistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun matkustaa siirtolan tiluksien läpi niin täytyy, jos on vähänkään käsitystä luonnon kauneudesta, ehdottomasti ruveta sitä ihailemaan. Viljavasta, viljelykseen kelpaavasta arosta on tuhansia tynnyrinaloja silmien edessä, odottamassa vaan käsivartta ja auraa. Tuolla edempänä taas näkee lehtimetsän, niin tasaisen kuin olisi se hoidettu puisto. Niin seuraa näköala toisensa jälkeen.
Oli, niinkuin olisi pistänyt tulisen raudan ruumiin läpi. »Kun paranin, pani työhön. Kesät auraa ja äestä, talvet kuormia. En heitä kaikkia jaksaisi ajatella, jos osaisin olla ajattelematta. Tuopi eteen kaikki, kun pääsee purkautumaan.»
Kun nyt palaamme Lützeniin marraskuun 6. p:nä 1632, niin saatamme hetkeksi unohtaa, että "Miekkaa ja auraa" ollenkaan on ollut olemassa ja kuvailla mielessämme seisovamme suuren sankarikuninkaan verisen paarin ääressä, kun hänet tappelun jälkeisenä päivänä palsamoitiin Meuchenin kylässä.
Hevoset lähtivätkin vakavina ja silmät totisina osoitettuun suuntaan kävelemään. Silloin kyntömies kiireimmiten rupesi nostamaan ja laskemaan auraa maahan, niin että jokaisella kerralla nousi maasta palanen irti ja pienimmät kannot ja isojen kantojen hienommat juuret ryskien lähtivät maasta.
Siinä kerrottiin Unkarilaisesta ritarista, joka oli joutunut Turkkilaisen passan vangiksi. Tämä panetti hänet juhtainsa kanssa auraa vetämään, ja siinä häntä hosuttiin piiskalla ja muuten julmasti pilkattiin ja rääkättiin.
Auraa sitävastoin ei ollut vielä ollenkaan väsyttänyt, ja kun tämä oli viimeinen ilta Parisissa ja kun Muttila oli ollut niin ystävällinen... Johannes oli heti huomannut, että heidän välillään oli jotakin. Mutta hän oli suonut sen heille mielellään, puristanut vain heidän kättään ystävällisesti ja istunut toiseen pöytään Liisan kanssa. Liisa oli ollut heille tuiki tuntematon.
Ja minä, tarttui Heikki puheeseen minä osaisin jo kyntää, jos vaan jaksaisin auraa nostaa, ja Pentti on sanonut, että minä kyllä jaksan, kun vaan syön ison vadillisen puuroa. Kohta minä sen syön ja sitten minä kynnän niin ison pellon, että kasvaa paljon leipiä, semmoisia leipiä, joita Sanna pyhäksi paistaa.
Sunnuntai-iltoina, jolloin kaikki huvittelivat itseään, seisoi Avojalka usein äänetönna ja liikkumatta talonsa ovella ja katseli ulos maailmaan ja taivaalle, näki lintusten lentävän ja uinaili siinä, muuttaen ajatuksissaan tuonne etäälle, missähän muka nyt Dami on ja miten hänen on laita; toisinaan katsoa tuijotti hän taas kauan aikaa jotakin ylösalasin käännettyä auraa tai kanaa, joka kuopi hiekkaan kuoppaa itselleen.
Jos nuo eläimet jotain näistä suurista ajopelistä tuumasivat, niin mahtoivat he luulla vetävänsä äärettömän suurta auraa, kuin hikoillen ja vaahdoten juoksivat mäkiä ylös ja alas, vähä väliä pysähtyivät puhaltaakseen ja antaakseen vaunuissa istujien astua alas kävelemään.
Hän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset pitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori. Se oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa »soh!» ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään. Mutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin tottuneet savolaishevoset.