United States or Greece ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän hoitaa sitä niinkuin silmäteräänsä eikä lähde yöllä eikä päiwällä pois hänen kätkyensä wierestä. Mutta Kerttu=raukkakin uupuu ja wäsyy paljosta työstä, paljosta murheesta, sillä hän murehti ja wieläkin kowin murehtii äitiänsä.
Melkein samana tuokiona kun Tuppu lähti pois sairaswuoteen wierestä, rupesi tyttö nukkumaan ja nukkui yhteen puhkuun kokonaisen wuorokauden. Se oli taudin käännekohta ja siitä hetkestä pitäin alkoi tyttö parantua. Kun hän jälleen oli tullut terweeksi, ei hän ollut kadottanut rahtuakaan entisestä hilpeydestään. Hän sai waan enemmän kaswaneena ja kehittyneempänä yhä uusia temppuja.
Mutta hän häpesi niin nykyistä tilaansa, ettei hän puhunut yhtään sanaa ja tarpeitansakin koki hän ottaa wuoteensa wierestä niin salaa, ett'ei sitä kukaan näkisi, ruokaa ja juomaa, jota siinä oli aina waralla. Muutaman wuorokauden perästä jaksoi jo wanhempi sairas ruweta kertomaan horroksissa nähtyä näkyänsä. Matti otti aikaa itsellensä ja kuunteli mielen jännityksellä kertomusta.
Kauan makasi hän wielä sairashuoneessa, mutta Kaarina ei lähtenyt hänen wuoteensa wierestä, ennenkun tuo rakas, ruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin woi jättää tuskaloisen ja pitkällisen sairaswuoteensa. Wihdoin koitti se päiwä, jolloin Kristo kirjoitettiin ulos sairashuoneesta; loppuhoito uskottiin Kaarinalle yksinään.
Hänkään ei lähtenyt pois koskaan äitinsä wuoteen wierestä ensi aikoina, kun tämä makuulle tuli. Ainoastaan kun wäsymys ja uni kowin waiwasi paljon walwomisen tähden, täytyi hänen silloin aina nukahtaa. Usein, kun pikku Kertun kanssa istuimme waimoni sairaswuoteen wieressä, puhui hän meille kuolemasta ja tulewaisesta elämästä.
Yötä päiwää hoiteli Kaarina isäänsä, eikä lähtenyt pois hänen wuoteensa wierestä wahingossakaan; lääkäritkin uskoiwat wihdoin sairaan hoitamisen hänelle. "Woi, woi, pikku Kaarina, missä sinä olet? Isääsi niin kowin polttaa", huudahti sairas eräänä kertana. "Tässä on Kaarinasi, rakas isä", sanoi tyttö ja kumartui wuoteen yli.
Tuossa surullisessa, mutta toiworikkaassa tilassa kului aika. Isä ja äiti eiwät lähteneet enää koskaan pois sairaan poikansa wuoteen wierestä. Pitkällisen kokemuksen kautta oli surewa isä warttunut niin hywästi kääntelemään ja nostelemaan sairasta, korjailemaan ja kouhottelemaan hänen kauwan maattua wuodettansa, joka oli ja jonka piti olla ikäänkuin joku kaawa, eri kolo joka ulospistäwälle luun sompulalle ja kiwun tähden ei oltu tuota wuodetta woitu korjata wuosikausiin tukeamaan ja wakauttamaan kipeää polwea, ett'ei se pääsisi liikkumaan niin, isä oli kaikkeen tähän niin harjaantunut, ett'ei niitä toimia muut woineet tehdä ja tuon apunsa tekikin isä niin mielellänsä.
"Löysimme tuolta taipaleelta tien wierestä jotain", sanoin hänelle. "Mitä wain?" sanoi mies ja samassa juoksi hän rekemme tykö ja kohotti peitettä. Kuolleen kaswot kohtasiwat hänen katsettaan. Mummon kaswot näyttiwät nyt tylyiltä ja kowilta; mies säikähti, astui askeleen takaperin ja huudahti: "Herra Jumala, Kontti=Anna kuollut!"
Oli waimoni taas siunatussa tilassa, waikka hänen woimansa oli niin huono, eikä hänen synnyttämisensä aika ollut enää kowin kaukana. Hänen terweytensä muuttui päiwä päiwältä huonommaksi, ja ennen pitkää käwi hän aiwan wuoteen omaksi. En lähtenyt enää koskaan pois hänen wuoteensa wierestä, waan yötä päiwää istuin siinä hoitelemassa ja waalimassa häntä. 'Woi kuinka minun nyt on hywä olla, isä!