United States or Cayman Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta Vera kiiruhti esiin säikähdyksestä huudahtaen. Se on minun Bijouni! kiljaisi hän, ja tarttui kiivaasti veljensä käsivarteen. Bijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli, nimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman ihailunsa esine. Anna olla! huudahti isä; mutta se oli jo myöhistä.
Nehljudof alkoi häneltä kysellä miten hän oli tähän tilaan joutunut. Vastatessaan hänelle rupesi Vera Jefremovna hyvin elävästi kertomaan omasta asiastansa.
Etkö tiedä, että äiti on matkustanut pois? kysyi Paul, joka tunsi itsensä kummallisen levottomaksi. Vera katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin. Matkustanut pois? sanoi hän. Sitä ei kukaan saa minua uskomaan; luuletko, että minä olen niin helposti narrattavissa kuin ennen? Ymmärrän. Hän ei tahtonut herättää sinua, kun hänen viime yönä täytyi niin äkkiarvaamatta lähteä matkalle.
Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun päällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun päältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili! Vasili! Vasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui ei-lipusta.
Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se oli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä. Kun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet toisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään. He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle, vastasi Vera. Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? virkkoi Paul. Oli ennen, vastasi neiti Sjöblad.
Mutta silloin alkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen tahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat: Vasili, minä hukun! huutaa Vera Mihailovna. Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi minä olen jo vanha, vaan sinun tähtesi, Vasili, Vasili!
Oo, minun on erinomaisen hyvä, niin erinomaisen hyvä olla, etten parempaa toivokaan, puhui Vera Jefremovna katsellen kuten ainakin pelokkaana tavattoman suurilla, hyväntahtoisilla, ympyräsilmillään Nehljudofiin ja pyöritellen keltaista, hienon hienoa, suonikasta kaulaansa, joka esiintyi hänen nuttunsa sääliä herättävästä, rutistuneesta ja likasesta kauluksesta.
Neiti Vera luki ruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota toisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä tarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja useimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt heidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan.
Vera Jefremovnan asia, josta hän tahtoi puhua Nehljudofin kanssa, oli se, että hänen toverinsa Shustova, joka ei edes kuulunut heidän haaraosastoonsa, kuten hän sanoi, pantiin viisi kuukautta sitten kiinni yhdessä hänen kanssansa, ja suljettiin Petropavlovskin linnaan ainoastaan sen syyn nojalla, että häneltä oli löydetty hänen haltuunsa jätettyjä kirjoja ja papereja.
Erittäinkin pahottaa minua, sanoi täti, että minä olin tahtomattani syypää. Ehkä hän Jumalan avulla paranee maaseudun ilmassa, sanoi äiti. Lähetämme hänet isän luokse. Ilman teitä hän olisi kokonaan kukistunut, sanoi täti. Kiitos teille. Tavata teitä halusin pyytääkseni teitä toimittamaan kirjeen Vera Jefremovnalle, sanoi hän ottaen kirjeen taskustaan.