Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. heinäkuuta 2025
Valkeneva päivä oli jo hohtavana koitteena itäetelän taivaanrannalla. Auringon kohdalla taivaanrantaa vuorien harjalla kimmelteli hohtava soihtu, josta punertavan kumakka valo virtaili kaikkialle sekä vuoriin että laaksoihin. Ja koko avaruus henkäili, sulouneen vaipuneena. Tämän hetken valitsi Antti tullakseen Vaaralaan.
Viimein nousi seisalleen, tummista silmistä leimahti ystävällinen katse Anttiin ja ystävällisesti virkkoi: »Menkää nyt kotiinne Vaaralaan ja hoitakaa sitä kaikin puolin, kuten ainakin kotianne.
Nyt Antti ymmärsi, että varmaan se Hannan raskas mieli oli siitä kun ei päivällä saanut häneltä vastausta ja ymmärsi, että Hannan mielessä on hyvinkin suuresta arvosta Vaaralaan muuttaminen. Ehkäpä oikein tuskallisesti pelkäsi hänen estämistään. Niin mielessä syntyi pakko puhua suunsa puhtaaksi omasta puolestaan, puristi Hannan käden käteensä ja alkoi oikein vakavasti ja sydämmellisesti puhelemaan: »
Välikirjat oli Vaaralan miesten kanssa tehty ja päätetty peikoine perheineen muuttaa Vaaralaan asumaan. Viime yönsä vietti Antti Tannilassa. Katkonaisesti hän nukkui ja säikähtäen heräsi joka kerran. Oli kuin henkihaltijattaret olisivat olleet vihoissaan eivätkä voineet suoda lepoa. Paljon ennen päivää hän jo kokonaan valveutui ja mieli oli musta kuin terva; hän ei tiennyt mistä se oli.
No niin... Mutta mikä on kuitenkin tuo kammo, joka varistaa mieltäni?... Tuntuu kuin vankila perisi, jos menisin Vaaralaan... Mutta se ei ole mahdollista... Mutta mikä on kuitenkin tuo synkkä aavistus tunnon syvyydessä?... Lienee se vaan joku syrjävaikutin, joka vaikuttaa veriin jotenkin estävästi niitten säännölliseen kulkuun ja sieltä koituu sitten mieleen.
Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista. Huomisaamun aurinko näytteli jo kasvojaan, kun Tannilan tuvan sivuikkunasta tunkeutuvaa ruusuvaloa kämmenen levyinen kaistale kainosti seisoi tuvan tummassa periseinässä, isän vielä vuoteellaan hervotonna levätessä, kasvoilla hymyilevä tyyneys ja tukeva rinta hiljalleen lainehtien.
»Joutaahan sitä, kun lähtee», virkkoi Jukke. »Sitten minulla on toinen kimpeli. Kun nuo toisen pirttiläiset eivät luvanneet pirttinsä uunia huomenna minulle leipiäni paistaa, niin saisinkohan tulla sinne Vaaralaan?» »Sinne saat tulla», vastasi Jukke kiltisti.
Koko matka kului kuin unissa, koko olento tuntui keveältä, että tuskin jalkoja tarvitsi ja loppumatta soi mielessä sanat: »Menkää kotiinne ja hoitakaa sitä... Kotiinne... Kotiinneko vielä?... Vaaralaan, kotiinne... Oi, Jumalan kiitos... Kotiinne... Kotiinne Vaaralaan...»
Mutta Vaaralaan oli lentänyt sana, että Hannalle on ollut Romppalan postitoimistossa leimattu kirje, luultavasti Antilta. Jukke koppasi aitasta vasta illalla palvisaunasta tuodun lampaanlavan, pisti sen nuttunsa poveen ja lähti Tannilaan tiedustamaan, oliko kirje Antilta ja mitä siinä oli. Hanna näki Juken toimessaan astuvan tupaan, niin riensi hänkin perässä.
Mutta viipyminen tuntui pahalta, tuntui kuin ilma ympärillä olisi tukahtunut, niin pisti nimismiehelle kättä hyvästiksi ja kaikkien hämmästyttäväksi ihmeeksi lähti uleisen ilta-auringon paistaessa reippaasti astumaan nurisevaa tietä kotiinsa Vaaralaan. Ja muisti nyt olevansa sillä aukealla tasangolla, jolle hän unissaan joutui, tultuaan likaisesta huoneesta.
Päivän Sana
Muut Etsivät