United States or Slovakia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vihdoin rohkasin luontoni ja sanoin: Neiti Irene, minä rakastan Teitä, rakastan pyhästi ja puhtaasti. Olinhan edeltä päin huomannut hänen ajatuksensa ja tunsinhan tässäkin, mitkä mietteet hänessä asuivat äänettömästi kulkiessaan. Ja nyt, kun olin saanut tunteitteni tärkeimmän hänelle esitetyksi, ei hän teeskennellyt eikä ilmoitustani oudoksunut.
Ja minä kerroin vielä sisiliskoista ja muurahaisista olivathan ne olleet leikkikumppanini ja tunsinhan minä niiden työt ja toimet yhtä täydellisesti kuin Dierkhofin talouden. Minä tunnustin rakastaneeni kaikkia eläviä, pienimpiä ja rumimpiakin, sentähden, että heissä oli henkeä ja heidän heikkojen ääntensä ja liikuntojensa kautta pieni elon merkki näkyi yksinäisellä arolla.
Hein'ahon lapset kertoivat niin tarkalleen, minkä näköinen hän oli ollut: mustasilmäinen, pitkä ja laiha, hyvin vihaisen näköinen ja kurttunaamainen. Ja Simo Hurtan kiroilemissanaa oli käyttänyt, semmoista vieraskielistä. Entä sitten se kultaraha... Keneltä muulta se semmoinen olisi tipahtanut? Tunsinhan minä sen. Voi, voi, jos hän vielä tulee näille maille, hätäili Leena.
Leenan päässä näyttivät hiukset pöyhistyvän ja hän kivahti: Jokahinen sana on niin totta kuin minä tässä, ja sentähden olen tässä, että teille se hanke ei tulisi niin tietämättä kuin ukkosen salama poutaiselta taivaalta... En minäkään uskoisi, jos olisin muualta kuullut, mutta kuulin sen asianomaisen suusta, ja tunsinhan minä, että rouvalla tämä puhe ei ollut tavallisia muilta kuultuja hierontalörpötyksiä, vaan se oli asiaa.
Millä ihastuksella nautinkaan niitä virvoitusjuomia, joita hän minulle ojensi, ja millä suloudella laskinkaan joka ilta pääni tyynylle, varmana siitä, että Fredrik istui päänaluiseni vierellä, ja että minä tulisin nukahtamaan lapsellisen hyvin. Tunsinhan nyt, että minä vähitellen saisin palata takaisin elämään ja onneen. Onneen? Ei.
Arvelin, laulanevatko nytkin siellä tämän kylmän aamun hämärässä, ja sydämmeni sykki ja jäseneni vapisivat levottomuudesta päästä kotiini. Nousin niin pian kuin liikettä kuului talossa, einehdin kiiruusti, mutta vasta yhdeksän seutuun läksin matkalle. En kenellekään ilmoittanut, minne menisin, sillä tunsinhan tien hyvästi.
KERTTU: Ja sinä tunnet hänet? ALLI: Totta kai. Tunsinhan minä hänet jo ennen hänen ulkomaamatkaansa. KERTTU: Oletko sinä tavannut hänet ennenkin? ALLI: Muutamia kertoja. KERTTU: Ja mitä hän puhui? ALLI: Hän kyseli sinusta. KERTTU: Minusta? ALLI: Niin ja veljestänsä ja kuinka hän voi. KERTTU: Ja sinä vastasit...
Tunsinhan suurimman osan itseäni riippuvan tyhjässä ilmassa, josta turhaan etsin tukea sätkytteleville säärilleni, vasun terävä reuna leikkasi kipeästi hentoa vatsalaukkuani, eikä yllä eikä alla näkynyt yhtään pelastavaa kättä, eipä edes mitään varmaa kiintopistettä täysin turvattomalle, kovan kohtalon valtoihin heitetylle olemukselleni.
"Mihin aiotte?" kuului äkkiä jotenkin jäykkä ääni. Minä vedin hattuni syvemmä kasvoilleni ja varoin tarkasti, ett'en kääntänyt päätäni tunsinhan minä heti vanhan, ruskeahattuisen herran äänen, vaikk'ei se nyt sujunut yhtä pehmeältä kuin arolla neljä viikkoa sitten... Hän oli siis kuitenkin peräkammarissa ja nyt "syntyi rettelöitä", kuten vanhus porstuassa oli ennustanut.