United States or Micronesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kelo kulauksen ryypättyään hän ojensi sarkan minulle, ja katseensa kävi synkeäksi, kun kohteliaasti mainitsin, ett'ei mun ollut jano; mutta piankin hän käänsi seikan edukseen ja lausui: "Oi, te olette parempaan ja väkevämpään tottuneet, kuin olueesen. Ehkä olette jotain juomastanne tuonut minullekin maistiaisiksi?"
Yöllisten hurjastelijoiden oikkuihin tottuneet kaupunkilaiset antoivat hymyillen ja viittilöiden hänelle tietä; he luulivat tietysti, että Bromios-jumala, jota Pompeijissa uutterasti palveltiin, oli saanut hänet valtaansa; mutta ne, jotka toistamiseen katsahtivat häneen, jäykistyivät kauhusta, ja hymy kuoli heidän huulilleen.
Kirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia. Vimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse sitä tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi välittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää yhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka perheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu ensimäisenä onnellisena päivänään lumikinokseen selässään viinalekkeri ja leipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin kohtuulliset ajatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän puhuu sydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin johtuvat mieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa suuhunsa sanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. 'Vaaralla' s. 206 7). Ihmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten milloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa kahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen mies kuin Vimpari sattuisi joskus 'kylläyksissään hotaisemaan', sanalla. Mutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin haikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa, sellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa ilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI 'Vaaralla') ei usein tapaa niissä, jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään. Hänen loppunsa se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa onnentunnossa ja niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231 3 'Elsassa') on sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita.
Antakaa tälle hengelle vapautta. Hoitakaa uutterasti tointanne: säännöllinen työ on hengelle hyvin tarpeellinen; mutta kehittäkää joutohetkinä niitä uusia ajatuksia, joita teidän kanssapuheenne miesten kanssa, jotka ovat tottuneet enemmän kehittämään henkeänsä kuin ruumistansa, on teissä herättänyt. Ruvetkaa lukuseuran jäseneksi ja harrastakaa lukemista.
Sieltä, missä hän viisivuotisen oleskelunsa aikana oli tutustunut kansan kieleen ja luonteeseen, oli hän valinnut raatajikseen ainoastaan sellaisia miehiä, jotka olivat olleet sodassa ja tottuneet sotilaalliseen kuriin, mutta siitä huolimatta oppineet saksaa liian vähän, jotta heitä voisi schrandenilaisten pahat kielet myrkyttää.
Hän ripusti yllensä kaikki ne koristukset, joita hänellä juhlallisissa tiloissa oli tapana kantaa. Hän astui linnoituksen muurille ja näyttäytyi kansalleen. Kuni noitasauvalla koskettuna vaikenikin raivoisa joukko. Rummut ja torvet lakkasivat päräjämästä, huuto ja ulvonta taukosi. Jotkut heittäysivät maahankin, niinkuin olivat tottuneet juhlapukuista keisariaan kunnioittamaan.
Tuo suretti suuresti neiti Birgetteä ja neiti Metteä, sillä kun ensin olivat tottuneet tuohon ihmeesen, joka alussa heidän mielestään oli sopimattomuuden rajalla, halutti heitä saada noita somia pieniä munia yksi kummallekin heistä , ja he tuumasivat ja miettivät mitenkä saisivat lintua järjellisesti käyttäymään.
Schrandenilaisista, jotka eivät olleet tottuneet erittäin terävästi ajattelemaan, näytti tämä selitys päivän selvältä. He lupasivat ensi tilaisuudessa korjata vikansa. Mutta Felix Merckelin oli mahdoton tähän tyytyä.
Filemoni ja Baukis pitivät hetken neuvottelua. Jos heidän vanha asuntonsa vielä olisi ollut olemassa, niin varmaan olisivat pyytäneet päästä sinne takaisin, jossa olivat tottuneet elämätänsä hiljaisuudessa eleskelemään. Mutta nyt oli se muuttunut. Kuitenkaan eivät raskineet asuntopaikkaansa jättää.
Se käy heiltä paremmin kuin meiltä." Ja illalla herra Reichenbach palasi jälleen, ja me sovimme kaikista. "Tästäkö siis neuvoteltiin!" sanoivat lapset, vähän pettyneinä toiveissansa. "Se tuntuu niin tavalliselta asialta", arveli Atlantis, "me olemme niin tottuneet näkemään herra Reichenbachia. Hän käy meillä melkein joka päivä."