hautuvat

Päivitetty: 8. toukokuuta 2025

Kirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia. Vimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse sitä tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi välittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää yhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka perheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu ensimäisenä onnellisena päivänään lumikinokseen selässään viinalekkeri ja leipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin kohtuulliset ajatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän puhuu sydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin johtuvat mieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa suuhunsa sanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. 'Vaaralla' s. 206 7). Ihmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten milloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa kahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen mies kuin Vimpari sattuisi joskus 'kylläyksissään hotaisemaan', sanalla. Mutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin haikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa, sellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa ilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI 'Vaaralla') ei usein tapaa niissä, jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään. Hänen loppunsa se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa onnentunnossa ja niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231 3 'Elsassa') on sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita.

Juhani Siljo - Teuvo Pakkala: Kirjailijakuva