United States or Suriname ? Vote for the TOP Country of the Week !
"On kuin minun nuoruudessani", sanoi Reine Allix, syöden mustaa leipä-palastansa ja säästäen sitä parempaa ruokaa, mitä häntä varten oli laitettu, "lapselle", kenenkään tietämättä. Kamalaa oli hänelle ja kaikille elää alinomaisessa pelossa tuntemattoman vihollisen tähden oli kamalaa alinomaa odottaa peloittavaa, tuntematonta kurjuutta.
Lapsi syntyi Margot'lle keväällä orvokkien ja sata-kaunojen kanssa, ja Reine Allix ylpeili neljännestä suku-polvesta, ja kun hän hyväili tuota tervettä, kaunista poikaa, ajatteli hän että Jumala oli hyvä, joka antoi hänen sukunsa elää synnyin-paikoillansa. Lapsi oli Bernadou'n näköinen ja sillä oli samanlaiset kirkkaat, rehelliset silmät.
Reine Allix katsoi häneen hymyillen: "Olkaa vaiti! Ettekö näe? Hän nukkuu". Vanhus pudisteli, rukoili häntä, koettaen vetää pois tuskissaan osoitti hän kattoakin, joka jo oli tulessa. Reine Allix katseli sitä: sitä nähdessään selvenivät hänen ajatuksensa ja järki palasi; hän muisti kaikki, hän käsitti kaikki: hän tiesi että Bernadou oli kuollut.
Eikö olisi ihanata saada rakastaa hetkellisen oikun vaatimuksesta, antautua mille miehelle tahansa tahtoisi, aina varmana siitä, ett'ei koskaan tule äidiksi? Reine olisi silloin elämänsä itsevaltainen hallitsijatar ja hän saisi tyhjentää pohjaan ilon pikarin ilman pelkoa ja omantunnon vaivoja.
Oli kuin oli! Reine Allix ja hän olivat ainakin eläneet onnellisesti yhdessä viidenkolmatta vuoden kuluessa, tuon majan harmaan katon alla, joka seisoi saman kylä-kadun varrella ja sen päässä suurten metsäviikuna-puiden suojassa.
Reine Allix katseli häntä, pani kätensä hänen päälleen, ja äänensä oli vakavaa ja samalla suloinen kuin soitanto, kun hän lausui: "
Constancenkin täytyi hymyillä ja luvata toimittaa asia. "Hyvästi sitten ... ja kiitoksia." "Hyvästi!" Siitä oli jo kahdeksantoista vuotta kuin Morange oli kadottanut vaimonsa, ja hänen tyttärensä Reine oli ollut kuolleena yhdeksän vuotta. Mutta hänestä itsestä tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut eilen.
Toinen kevät ja toinen kesä tuli, ja poika kävi toista vuotta, kultakutrinen oli sen pää, posket olivat kuin omenat ja suu hymyili aina. Hän osasi nyt puhua vähän ja pyöri niinkuin jäniksen-poika kukkivassa ruohikossa. Häntä katsellessa nousivat kyyneleet Reine Allix'in silmiin. "Jumala on liian hyvä", ajatteli hän.
Pian se oppi tuntemaan "Gran' mère'in" ääntä ja kääntyi usein äidin rinnalta, ojentaen kättänsä Reine Allix'ille. Se kasvoi kauniiksi ja vahvaksi ja koko seuraavan talven eli se kuin metsä-hirvi tai leikitteli kuin pieni penikka Reine Allix'in jaloissa uunin vieressä.
Ylhäällä oli korkea, tyyni taivaanlaki, jota purpuroitsi illan punertava hohde. Reine Allix istui majassa ovella niinkuin muutkin, ihmeeksi kerran ilman työtä, pää kallistuneena, kädet ristissä, ja näin uneksien nautti hän vilposta iltaa ja lehmuskukkien tuoksua sekä kuunteli Margot'n hupaista juttelemista naapurein kanssa.