Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 13. kesäkuuta 2025
"Oi voi, kaksikymmentä vuotta!" "No te siis olitte naimiseen mennessänne vaan lapsi, se ei mitenkään sovi yhteen," sanoi Rauhanen mielistellen. "Eihän toki niin, kyllähän sen näkee että minä olen yli viidenkymmenen," virkkoi vanhus, jonka koko arvo oli kauniissa ulkomuodossa, ja joka ei paitsi kipua taitanut ajatella kukoistusaikaansa.
Sielun pääolopaikka on siis aivojen keskiosassa sijaitseva pieni rauhanen, josta sielu säteilee koko ruumiiseen elonhengekkeiden, hermojen, jopa verenkin avulla, joka vastaanottaa hengekkeiden vaikutuksia ja voi viedä ne pitkin valtimoja kaikkiin jäseniin.
Printfell mummo odotti näkevänsä ystävistänsä, se tahtoo sanoa jonkun, joka tunsi hänen miehensä eläissään ja joka välistä kävi heillä. Mutta tulija oli aivan nuori, sievä ja soma herra, joka esitti itsensä ylioppilaaksi eli kokelas Rauhaseksi. "Rauhanen? Vai niin, hm ... vai niin," virkkoi rouva käytöksellä, joka ei hairahtunut vaikutuksestansa.
Silloin voi Rauhanen mennä täti Printfellin luokse ja tädittää häntä ja opettaa hänelle qvator species ja sanoa hänelle, että hän saa polvistua kaikkein valtaherrain ja Roomin paavin eteen, mutta että sata kahdeksankymmentä on kuitenkin kolmen tuhannen korko, luettuna kuusi sadalta, ja tervehtää häntä ja olla kohtelias, ja jos se ei auta, niin käskekää hänen mennä hiiteen. "Se on vaikea tehtävä."
Mutta asiaa huolellisesti tutkittuani luulen selvästi huomanneeni, ett'ei se paikka missä sielun välitön toiminta tapahtuu, suinkaan ole sydän, eikä myöskään aivot kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan aivojen sisin osa, jossa on hyvin pieni rauhanen keskellä aivoainesta.
Mitenkä huomaamme tämän rauhasen olevan sielun pääolopaikan. Perusteeni, jonka nojalla sain sen vakaumuksen, ett'ei sielulla ruumiissamme voi olla mitään muuta paikkaa, jossa se harjottaa välitöntä toimintaansa, kuin tämä rauhanen, on se, että kaikki muut aivojen osat ovat kaksinkertaiset, kuten myöskin silmämme, kätemme, korvamme ja kaikki ulkoaistimemme.
Ei se ole mitään kuin nyt ... nyt, oi nyt! Vaan miten se voi olla? "No, tiedätkös mitä?" alkoi Dora, "minua oikein haittaa Rauhanen, hän tulee aikaisin ja myöhään ja..." "Vai niin, oletko todella?" "Niin, todella." "Mutta jos..." "No ei, älä nyt alota sinun historijoinesi." "Mutta minä sanon jos." "Vaan minä sanon mutta." "Mitä?"
"Se on," huomautti Rauhanen, "samassa kirkkoherrakunnassa, jossa isäni on komministina." "Tunnetteko Joutsenvettä ja siellä olevia vanhuksia?" kysyi Dora vilkkaasti. "Minä en ole nähnyt Joutsenvettä kuin yhden kerran; se oli kaksi vuotta sitten. Minä ja muutamia muita kuljimme ympäri tuntureja kasveja tutkimassa ja keräämässä.
Akka mahtoi olla hopakko, sillä muutoin hän ei olisi niin tehnyt. No, appi kuoli, ja niin sain minä, toisen perinnön kanssa, akan ja holhoojaviran, ja rahat pantiin laillista korkoa kasvamaan. Mutta nyt mahtaa Rauhanen uskoa että meni kuin paha henki mummoon, täti Printfell, niinkuin vaimo-vainajani häntä nimitti.
Hän taisi siis vaan vailinaisesti kertoa Doralle, miten oikeastaan oli siellä ylhäällä; mutta molemmat tytöt olivat niin onnellisia, että päättivät ei olla tietävänänsäkään, vaikka tuntuisikin vähän kurjalta, vaan pitäytyä suorana ja otaksua kaikki hyväksi ja oivalliseksi. Pastori Rauhanen ja Dora matkustivat heti häiden jälkeen ja rouva Bernhard heidän kanssansa.
Päivän Sana
Muut Etsivät