Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. heinäkuuta 2025
Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli Sveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä. "Matkaan siis!" runoilija huusi. "Pois sotaan! ja minä mukaan!" "Me mukaan!" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa. Ankara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli Saint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon alle.
Vaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti huostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan varmaan!" Novitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät rukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa. Vanhusta se vihdoin näytti liikuttavan.
Seuraavana aamuna, päivän koitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat. "Minä pääsen! ... minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! ... matkaan nyt!" Melkein samassa Bartolomeo astui sisään. "Hei vaan sitä kaunista ilmaa!" novitio hänelle sanoi. "Kuinka heleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!" "Liiankin kirkas!" opas vastasi, päätään pudistaen.
Näitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen: "Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin säälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt munkin?" "Joku salainen murhe", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut tai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. "Veli Starck on näöltään niin onneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä.
Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu." "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen; mitä tahdotaan?" Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti: "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"
Villon käski hänen astua edellä ja kiiruhti jälkeen. Novitio näkyi hämmästyneen sitä liikutusta, jota hänen sanansa vaeltajassa olivat herättäneet. Hehkuva uteliaisuus loisti hänen suurista, väliin rohkeista, väliin aroista silmistänsä. Joka askeleelta hän käänsi päätänsä, ikäänkuin haluten kysyä, sitä kuitenkaan vielä uskaltamatta. Vihdoin hän rohkaisi mielensä.
"Isä", novitio lausui häntä tervehtien, kädet ristissä rinnalla, "täällä on vaeltaja vieraalta maalta, joka haluaa teidän kanssanne puhua ... ja vieläpä juuri veli Starck'ista." Abbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä. Fridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja sulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä.
Hän oli niin hyvä minulle!" "Kuinka niin?" "Kerron sen teille toisten. Tässä on abbatin asunto." Novitio koputti omituisella, epäilevällä tavalla. Ovi aukeni ikäänkuin jonkun näkymättömän koneen avulla. "Olkaa hyvin alamainen", novitio lausui, "Einsiedeln'in abbatit ovat ruhtinaita!" Huone oli avara, mutta näöltään raskas. Jalkojen alla paksu matto kahiloista.
Tuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet huudollaan keskeytti: "Kas kummaa! ... mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan meitä kohti?" "Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan ... nuori veli Fridolin ... nyt hänen jo tunnenkin."
Sallikaa minun vihdoinkin tavata veli Starck'ia!" Vanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen. "Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä." "En ole mitään kuullut", novitio innoissaan vastasi, "paitsi, että aiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi!
Päivän Sana
Muut Etsivät