United States or Saint Martin ? Vote for the TOP Country of the Week !
"No niin, sitten me pakoitamme teidän imettämään häntä", sanoi rouva Bourdieu, joka tahtoi tehdä viimeisen ponnistuksensa. "Mutta pojan hylkääminen ei ole kaunista. Miksi te ette usko häntä rouva Couteaulle? Hän veisi pojan täysihoitoon, ja te voisitte ottaa hänen takaisin, kun olette saanut työtä. Eihän se tulisi kalliiksi, isä sen kyllä maksaa." Nyt suuttui Norine oikein toden tiestä.
Kätilön luona Miromesnil-kadun varrella täytyi hänen mennä Norinen huoneesen, sillä Norine makasi vielä, vaikka hän jo oli jotenkin terve ja aikoi jättää tämän paikan ensi torstaina. Kummakseen näki Mathieu sängyn luona olevassa kehdossa makaavan lapsen, jonka hän luuli Norinen jo hylänneen. "No, vihdoinkin te tulette!" huudahti Norine iloisesti.
Constance tiesi, että Norine oli yhtä kaunis ja kukoistava kuin hän itse oli kuiva ja keltainen ja ennen aikaansa kuihtunut, mutta loukatusta naisellisesta turhamielisyydestä ei hän ollut lausunut sanaakaan, ainoastaan äiti kärsi hänessä, se oli lasta, jota hän niin katkerasti kadehti kilpailijaltaan.
"Rouva Bourdieu antoi minulle paperilapun, johon on kirjoitettu syntymäpaikka ja päivä, jolloin hän on syntynyt. Nyt tahtoisin minä tietää hänen ristimänimensä ... minkä nimen te tahdotte antaa hänelle?" Norine ei vastannut heti. Sitten sanoi hän puoleksi tukahtuneella äänellä: "Alexandre." "Vai niin, Alexandre.
"Minä en voi sitä nyt auttaa", vastasi Norine, "kun hän sanoi nimensä, tulin minä aivan kankeaksi ja masennetuksi. Kyllä se todellakin oli hän, tunsithan sinäkin hänessä hänen isänsä, eikö totta? Ja sinä olet oikeassa, me emme tiedä mitään, ja me tunnemme nyt aina hänen uhkauksensa, me saamme nyt elää ainaisessa pelossa, että katto romahtaa päällemme."
Norine pahastui ja alkoi vastustella. "No, joko me taas siinä ollaan? Ei, minä en tahdo, että te minua kiusaatte, minä olen muutenkin jo tarpeeksi onneton..." Mathieu ryhtyi nyt asiaan ja muistutti, että rakastajatarelämä kadottaa loistoaikansa hänen ijällään, että hän vaipuu yhä syvemmälle, jos hän vielä heittäytyy katuelämään.
Eräässä kadunkulmassa seisoi äiti ja tytär, aivankuin vartioimassa, ett'ei kukaan lähestyisi, ja siinä odottivat he katukäytävällä jäätävässä tuulessa, joka heitä pieksi, ja molemmat vapisivat kylmästä; äidin päässä oli musta myssy ja nuoremmalla oli villaliina solmittuna päähän. Kun Norine näki Mathieun, purskahti hän itkuun.
Kun hän oli ottanut puheeksi Alexandre Honorén, sanoi hän Norinelle, että poika eli. Norine katseli häntä hämmästyneenä. "Hän elää! Minkätähden te sitä minulle sanotte? Oli niin rauhallista, kun en tiennyt mitään siitä!" "Niin kyllä, mutta parasta on, että saatte sen tietää.
Mathieu vaikeni, sillä hän näki, ett'ei mikään voinut vaikuttaa siihen vapaudenhaluun, joka Norinessa oli. Hän ilmaisi liikkeellä alakuloisuutensa, mutta hän ei tuntenut vastenmielisyyttä eikä vihaa. Norine oli nyt kerran sellainen, kaunis tyttö ja pää täynnä köyhien ihmisten haluja.