United States or New Zealand ? Vote for the TOP Country of the Week !


Minä olen, huomaamattani, viehtynyt laveammin, kuin olin aikonut, kuvaamaan Hispaniassa matkustajaa kohtaavia esineitä; mutta kaikkein tältä niemimaalta seuranneiden muistoin muassa on jonkunlainen romantilaisuus, joka on kuvas-aistille kallis ja unhottumaton. Oli ensimmäinen päivä Toukokuuta, jona matkakumppanini ja minä lähdimme Sevillasta matkalle Granadaan.

Ei oltu siellä nähty heidän kuvailemaansa matkustajaa, eikä hänen nimeänsäkään ollut päiväkirjassa. Siitäpä suurta levottomuutta Petrealle. Vähän neuvoteltuaan he päättivät palata siihen majataloon, mistä juuri tulivat ja koettaa siellä saada selville minne Saara oli joutunut.

Kyllä se sitten vihdoin viimeinkin tuli, vaikk'ei tuo oikein ensialussa tahtonut olla tullakaan. No, minä siinä sitten seisoa törrötin ihmisjoukossa ja tarkastelin matkustajia, mutta en minä nähnyt ketään sen näköistä, millaiseksi te häntä selititte. Onneksi sattui eräs merimies minulle olemaan vanha tuttava. Minä kysyin häneltä, tuliko laivalla ketään matkustajaa, ja tämäpä tiesikin.

Rouva Andersson mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli tarkka arvostaan ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui kyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin taloutta. Hänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän niijaili myötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi.

Jos syystä Herminaa saatti verrata Rebekkaan, niin eipä suinkaan Paroni K., Herminan isäpuoli, ollut vähintäkään vieraan-varaisen Bethuelin tapainen. Erittäin kylmästi ja tylysti otti hän nuorta matkustajaa vastaan. Hänen rouvansa, tuo ennen mainittu metsän-emäntä, ei ollut paljoakaan leppeämpi.

No niin, sanoin minä, meidän täytyy surkutella sen taitavan miehen kuolemaa; siinä on kaikki. Sitte vielä, jatkoi Dean Pitferge, huolimatta heikko-uskoisuudestani, kerrotaan koko joukko asioita tästä laivasta. Sanotaanpa, että erästä sen syvyyteen eksynyttä matkustajaa, juurikuin uudis-asukasta Amerikan metsissä, ei koskaan enään löydetty. No, sain minä ilkullisesti virkaneeksi, sepä jotakin oli.

Vesi painaa ylhäällä olevan alas ja nostaa alhaalla olevan ylös, ja otetaan vettä aina sen mukaan säiliöön, miten monta matkustajaa on. Painoa pannaan ylhäällä olevaan vain sen verran, että se hiljaista ja sopivata vauhtia liukuu alaspäin. Junat yhdistää toisiinsa paksu rautaköysi, joka yläpäässä kiertää vahvan rullan ympäri.

Kaksikymmentä maantieteellistä penikulmaa tästä kauemmas, ja matkustaja hengittää puhdasta ilmaa. Luonnon ja kasvullisuuden olento näkyy muuttuneen. Vanili, indigo, kukkiva kaakao katoo, mutta banaani ja sokuriputki seuraavat matkustajaa vielä.

Anna seurasi tuota rouvaa uskollisesti, eikä tässä sisämaan asemapaikassa ollutkaan semmoista tungosta mikä heidät olisi eroittanut. Ensimmäisinä astuivat Anna ja rouva vaunuihin, sitten seurasi nuo kaksi herraa ja vielä pari kolme muuta matkustajaa. Kello soi, konduktööri vihelsi pillillään, ja höyrykoneen vingaistua lähdettiin mennä jyryyttämään etelään...

Eräänä aamuna yhtyi kolme matkustajaa erämaan lähteen vieressä. Ensimmäinen heistä oli taideniekka, toinen vanha kunnianarvoinen ukko, kolmas nuori poika, joka kadonnutta lammasta etsi. Lähteen reunassa olevassa paadessa huomasivat he vanhan, puoleksi hävinneen kirjoituksen: "Ottakaa minut esikuvaksenne". Mitä merkitsee tämä kirjoitus? Matkustajat miettivät sitä.