United States or Saint Martin ? Vote for the TOP Country of the Week !
Juopunut kuin oli, hän koetti nousta istuimeltaan. Jalat eivät tahtoneet kantaa häntä, hän hoipertui ja kaatuessaan loukkasi pientä pöytää, jolla lamppu oli. Pöytä ja lamppu romahtivat hänen päällensä, valkea tarttui hänen vaatteisinsa, ja yhtäkkiä olivat ne ilmitulessa. Kuole, ilkimys, huusi Kafur, kuole kuin koira! Abdallah on saanut koston! Mansurin poika vaikeroitsi hirveästi.
Kun Mansurin poika vihdoin viimein oli päässyt ulos tuosta silkkiläjästä johon hänet oli peitetty ja nyt tulisen vihaisena nosti silmänsä häntä loukanneesen olentoon, hämmästyi hän suuresti nähdessään beduiinien ja muuten niin vakaisen Abdallahinkin eivän voivan olla suutansa nauruun vetämättä; kaikki kohauttelivat hartioitaan, viitaten hänen viholliseensa.
Halima likisti molempia lapsia syliinsä, vanha Hafiz asetti niitä polvilleen, kertoakseen heille sotaseikkailuksiaan. Yhteiset huvitukset, yhteiset surut, kaikki nuot muistot esiintyivät menneisyyden hämärästä suojelemaan Mansurin poikaa. Ja, kummallista kyllä! itse uhritkin nousivat ylös rukoilemaan armoa murhaajalle. "Se on veljesi, hän on kykenemätön henkeään puolustamaan," sanoi vanha sotija.
Omar vastaanotti tuomionsa kalpenematta; hän katsahteli ympärilleen ikäänkuin apua joltain anoen, ja kohottaen kättänsä antoi hän merkin neekeritytölle, joka ei kuitenkaan näkynyt sitä ymmärtävän. Mansurin poika rypisti vihoissaan kulmiansa: Kirottu olkoon se dervishi, jupisi hän. Olisiko hän totta sanonut? Onko luottamukseni tähän beduiiniin minut turmaan syöksevä?
Kun hänen kahdeksantena päivänä sallittiin nähdä tämä niin kauan ikävöitty lapsi, läheni hän vapisevin polvin tuota palmupuun lehdestä muodostettua kehtoa, jossa, turpealla pumpuli vuoteella, kullalla kirjatun peiton alla, Mansurin nimen perillinen lepäsi.
Ei vähintäkään, vastasi Mansurin poika, kokien salata hymyilemistään. Tämä asia ei koske Abdallahiin vähintäkään; hänellä ei ole mitään vaaraa, ja jos olisikin, niin nuot sanat hänet pelastaisivatkin. Jää hyvästi!
Näyttää beduiinille mikä arvo seuraa rikkautta kaupungissa semmoisessa kuin Djeddahissa ja kuinka äärettömästi tämä arvo korottaa kauppiaan ylemmä erämaan paimenia, antaa hänen huomata kuinka hänen äitinsä ja hänen itsensä tulis arvata heitänsä erinomaisen onnellisiksi saamasta viidentoista vuoden kuluessa rakastaa ja palvella Omaria, tämä oli Mansurin laatu maksaa kiitollisuus-velkansa.
Mutta vanhuksen häpeäksi meidän täytyy tunnustaa, että tuo aikaisin kypsynyt kokemus löi hänen sydämensä kylmäksi. Lyhyesti sanoen, tämä viisitoista vuotias viisas peloitti häntä. Palkittu hyve. Ei mitään puuttunut Mansurin onnessa. Niinä viitenä vuotena jotka hän vielä eli taisi hän täysin määrin iloita poikansa taidonlahjoista ja menestyksistä.
Hän näki kaiken kauppatoimensa siirtyvän Omarin käsiin. Mansurin kauppahuoneen rikkaus kävi suunnattomaksi, ja yleinen arvo kasvoi niinkuin tavallisesti rinnatusten rikkauden kanssa. Kuinkapa taisi toisin käydäkään kuin että Omarin elämänretki tuli olemaan loistava. Hänellä oli kaikki edut puolellansa: paljo rahaa, harvat intohimot, omantunnon vaivoja ei ensinkään.
Jos hän tahtoo päästä jostain kilpakosijasta, hän saattaa myödä hänen nahkansa. Kaikella täällä alhaalla on hinta: rahalla saapi kaikkea. Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi Mansurin poika. Nimeni on Kara-Chitan, vastasi muukalainen, minä olen kapteini pashan arnautilaisessa henkivartiossa ja olen yksi niitä, jotka karkasivat teidän päällenne aavikolla.