Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 20. kesäkuuta 2025
Toverini hyväksyy heti tuumani ja kun minä olen venäläisin kirjaimin pannut paperipalalle tarkotukseen soveltuvan, mahdollisimman yksinkertaisen suomalaisen lauseen, naputtaa toverini sen Solovjoville sekä tämä vuorostaan naapurilleen seinän takana. Avaamme sitten telefoonin ja ryhdymme jännityksellä vartomaan, kuuluuko ylhäältäpäin veden loisketta. Mutta mitään ei kuulu.
Anni oli heidän ainoa lapsensa, ja jo senkin vuoksi he häntä hyvin rakastivat, mutta erittäinkin hänen hellä ja lempeä luonteensa teki hänet heille rakkaaksi. Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä, kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kun ei kaivattua kuulunut, hän sanoi miehelleen: »Mene, Matti hyvä, katsomaan, eikö lapsemme jo tule.
Ja Severin riensi lähelle olevaan nuotta-latoon, jossa hänellä oli muutamia lahna-verkkoja. Ne hän pikaisesti kaappasi käsivarrellensa ja tuli joutuen taas Marin luokse. Aurinko oli jo laskenut kukkulain taka. "Nyt on soutaminen niin hiljaa, ettei vähintäkään airojen loisketta kuulu," sanoi Severin. "Järvessä ei ole ainoatakaan niin arkakuuloisaa kalaa kuin lahna." He astuivat hiljaa veneesen.
On siis jo ilta käsissä ja me olemme tuntikausia harhailleet rajattomalla jäällä. Tuolta siintää jo edestämme jotakin korkeata ja tummaa, varmaankin maata. Mutta samalla kuuluu taas korviimme outoa ääntä. "Mitä se on tuo?" kysäsemme yhteen ääneen ystäväni ja minä. "Laineiden loisketta", vastaa Matti hitaasti. Tuokioisen kuluttua olemmekin jo saapuneet jään reunalle.
Kuollut oli yö; veden loisketta kuului askelten alta, mutta elävän ääntä ei läheltä eikä kaukaa. Pimeys oli kätkenyt luonnon, maantieltä lähimmät rakennuksetkin tuskin hämärtivät epäselvinä ja valottomina. Roosa-neitiäkin jo peloitti, he värisivät molemmat kävellessään käsikynkitysten varovasti edelleen. Kirkon valkea seinä kuvautui kalpeana mustan männikön rinnassa.
Ilta oli tyyni ja hiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin paimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa hiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli jotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se kaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä hiljaisuutta.
Kun hän kesäisin oleskeli saaristossa ja siellä oppi Suomen ihanuutta ihailemaan, tai kun hän siinä kallioisella rannalla kuunteli aaltojen loisketta, silloin oli hänessä herännyt tuo lämmin tunne isänmaata kohtaan, josta hän oli Ainille puhunut.
"Katso, kuinka hänellä on taipumusta!" huudahti kapteeni, "se on perittyä... Sinähän oletkin oikeastaan kalastajan sukua, sillä minä olen viettänyt lapsuuteni Bergen'in seudulla ja isäni ennen minua... Jos minulla olisi taaleri jokaisesta turskasta, jonka olen vetänyt ylös Alverivirrasta, niin olisi jälkeisilläni jotain perittävää... Mutta mitä? Mitä?" Loisketta kuului.
Nopeasti kohosivat nuo äärettömän pitkät käsivarret ja vaipuivat sitten alas. Samassa kuului hiljaista loisketta kuin vettä olisi kuohutettu.
Aa, jo ymmärsi! huudahtaa toverini yhtäkkiä ihastuneena, kun kloakista alkaa kuulua veden loisketta. Haloo! haloo! huutelen minä "puhelimeemme" ja hetken kuluttua sieltä tulee vastaan: haloo! Oletteko V? En, vastaa outo ääni. Mitä ihmettä! ällistyn minä aluksi, mutta seuraavassa hetkessä käy selville, että se onkin Solovjovin naapuri kuudennesta kerroksesta.
Päivän Sana
Muut Etsivät