United States or Turkmenistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jos olisin myöntänyt luottavani lääkärin sanaan, olisi hän heittäynyt epätoivoon. Kun sitte olin yksinäni ja valvoin pitkältä aamua, pistellen neulaani kerta toisensa perästä vaatteen läpi, täytyi minun se monesti seisattaa, pyyhkiäkseni pois kyyneleitäni. Lettie ja minä olimme molemmat yksinäisenä maailmassa meillä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään tiettyä sukulaista.
Minä en voinut virkkaa sanaakaan. Tuo toivo näytti minusta liian suurelta ja ihanalta, voidakseen toteutua. Juuri sillä hetkellä aukasi Lettie oven ja tuli sisään. Aurinko paistoi hänen takanansa ja näytti ikään kuin olisi hän tuonut sen kanssaan huoneesen. "Onko Harry täällä?" kysyi hän paikalla.
"Et saa pistää ainoatakaan kertaa enää, Lettie", sanoin minä. Sinä voit hyvin ruveta soittelemaan tuolla vanhalla pianolla ja laulella pienet laulusi ja sitte oleskella ulkona raittiissa ilmassa niin paljo kuin mahdollista sinä olet ollut liiaksi sisässä ja tullut oikeen vaaleaksi entiseen nähden. Mene nyt maata pienen hyvän tytön tavalla; minäkin aion kohta tehdä saman".
Mutta vaikka Lettie tuntui olevan iloinen ja onnellinen, näytti hän sitä vastoin levottomalta ja suruiselta. Hän voi pitkät ai'at Lettien soittaessa seisoa pianon ääressä hellittelemättä häntä katsellen tutkivin ja synkein silmin. Eräänä päivänä sanoi hän vihdoin minulle: "Pelkäättekö te Jane minä en luule Lettien sitä tekevän?
Minä tiedän että se oli muisto Harryn rakkaudesta, joka antoi hänelle tuon lempeyden ja lahjoitti hänelle sellaisen kärsivällisyyden kestämään kohtaloaan, joka häneltä ehkä muuten olisi puuttunut. Lettie, joka ennen oli ollut sukkela ja pistelikäs kieleltään, ei koskaan enää lausunut epä-ystävällistä sanaa kellenkään ihmiselle.
Mutta kun surullisesti kuuntelin Lettien tulon luoksemme, näytin minä luultavasti Mrs Crofts'in mielestä jotenkin kylmältä ja kummalliselta; sillä hän kysyi minulta enkö voinut hyvin tai oliko minulla jotain muuta, joka painoi mieltäni, johon minä ilmoitin hänelle pelkomme Lettie raukan silmistä.
Ommeltuaan noin viisi minuuttia, antoi hän kätensä vaipua syliinsä ja niin kummallinen toivottomuus osoittihe hänen kasvoissaan että minä siitä kauhistuin ja tulin järkiään hämille. Mikä sinulla on Lettie? mitä on tapahtunut? kysyin minä peläten, tietämättä itsekään mitä. Hetkisen katsoi hän minuun surullisena; sitte sanoi hän äkkiä: "Voin sen yhtä hyvästi sanoa kerralla.
Lettie ja minä istuimme töinemme ikkunassa ompelimme surupukuja kirkkoherramme perheelle, joiden piti varhain seuraavaksi päiväksi olla valmiina. Silloin hän sanoi minulle: "Jane, luulenpa auringon herenneen paistamasta; kaikki näyttää niin synkältä ja pimeältä. Eikö sinustakin ole samoin?" Minä en tuota ottanut huomiooni, sillä vielä oli tunnin verran päivän aikaa.
Lettie rakasti enemmän ylevämpää kirkkosoitantoa ja kukapa voi häneltä, lapsiraukalta sitä huvitusta kieltää? Parina kertana, jolloin hän oli pyytänyt minua saattamaan itseään sinne, liikutti tuo soitanto minua kovasti, miten mahtoikaan se sitte viehättää häntä, joka itse oli pelkkä elämä ja innostus!
"Mutta Janey, tänä iltana olisi vielä ommeltava paljo, jotta työ joutuisi huomen-aamuna varhain valmiiksi". "Sinä Lettie, et ole pistävä niihin kertaakaan; tule nyt sanomaan minulle hyvää yötä ja sitte on sinun mentävä levolle". "Ja sinä et paljon luota siihen, mitä tohtori Nash sanoi?" kysyi hän minulta hyvin suruisena.