United States or Monaco ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hänen valansa puhtauteen ja pidättyväisyyteen kaikuivat hänen korvissaan; hänen kaipuunsa hyveelliseen elämään kaikki oli nyt suistunut saastaiseen irstapyörteeseen! Mutta Arbakes tunsi tarpeeksi keinoja säilyttääkseen voittonsa hedelmät. Aistinautinnoista hän johdatti nuoren papin salaperäisen viisautensa lähteelle.
Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän äänen korvissaan soinnahtavan: Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut itsepetosta. Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä. Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt niin paljon. Sinä tiedät siitä? Olen koko ajan tiennyt siitä. Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle?
Mutta hänen makuuhuoneessaan, jossa isä kuoli, saa vouti asuntonsa, tai asetetaan sinne hänen haareminsa. Ei, ei! sen talon, josta Troekurov ajaa minut, ei pidä kuuluman hänelle itselleenkään! Vladimir puri hammasta; kauheita ajatuksia tuli hänen päähänsä. Kansliakirjurien äänet kaikuivat hänen korvissaan.
Miesten mentyä tunsi tullimies suomusten naamaa haittaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä joelle peseytymään. Joen ranta oli siksi korkea, että hänen moiselle miehelle kävi kovin vaikeaksi kumartua niin alas, että sai vettä kädellä nostetuksi. Hullunkurista oli nähdä, miten hän huojui ja heilui pysytellessään tasapainossa. Silloin kaikui hänen korvissaan: Nyt käskee takavalta.
Kesällä, tullessaan pankista, jossa piti liikerahojaan juoksevalla tilillä, näki Topias hänet Esplanaadin satasärmäisessä lasihuoneessa. Hän oli hienosti puettu ja kauppias Aleksei oli hänen seurassaan. Yhdessä puittivat he itsensä toisesta särmästä ulos kuin Topias toisesta särmästä tuli sisään. Nainen katseli ahkerasti kuvastimeen ja korvissaan oli uudet hohtokivillä koristetut korvarenkaat.
He eivät olleet kauniit muutenkaan! mutta rumemmaksi he kävivät tästä kieroon katsomisesta, jolla toinen ikäänkuin salaa tahtoi toista tutkia. Ja kun isän pilkkanauru kaikui heidän korvissaan ja saattoi heitä häneen katsomaan, istui tämä ilkkuvaisena ja nauroi ja joi ja pöyhisteli itseään paksuna ja leveänä pöydän päässä.
Ja kaikki se kaikui hänen korvissaan, kuin perkeletten pilkka-nauru. "Hänen pitää muistaa minua!" huusi hän ja kohotti molemmat kätensä vihan vimmassa taivasta kohti. "Niin, sen minä vannon, että hänen pitää muistaman minua! Niin, vielä kuolemani jälkeen tahdon minä vainota häntä; häntä, minun murhaajatani, Klairon'ia!"
Kaikissa oli kapteeni Konrad ollut, mutta eipä ennen semmoisessa tilassa kuin nyt. Tuo uutinen, jonka hän nyt kuuli, tunkeusi hänen sydämensä pohjaan saakka ja mylläröitsi siellä kaikki ylös-alaisin. Hän ei enää muistanut Matin hävytöntä pyyntöä. Sanat: "patroni Kaarle-vainaan poika elää" soivat yhä hänen korvissaan. Mutta eipä ollut kapteeni niitä miehiä, mitkä ensi ryntäyksessä voitetaan.
Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään, porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä etsintäänsä. Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista? »Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän äänen korvissaan.
Hän ihmetteli tätä uskoa, niin väärää, mutta kuitenkin niin lujaa, joka näin pysyi kiinni luottamuksessansa keskellä epätoivoa. Hän tiesi parhaiten, kuinka perättömät Isaakin toiveet olivat. Sillä Vapahtaja oli jo tullut niinkuin Cineas tiesi, ja tehtävänsä tehnyt. Jesuksen ennustukset kaikkuivat hänen korvissaan, ja hän tiesi hyvin, mimmoinen loppu oli tuleva.