Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. lokakuuta 2025
Mabel käänsi kalpeat kasvonsa ruuhen perässä olevaan nuorukaiseen päin, kun kosken valtava kohina vilppaamman tuulenpuuskan kanssa juuri nyt tuli hänen korviinsa ja kuului sitä peloittavammalta, koska nyt tiedettiin mitä se merkitsi.
"Israelin miehet!" huusi hän, kun tuon kiivaan neuvottelun kohina oli asettunut, "kavahtakaa, mitä aiotte tehdä näille miehille! Kuulkaa minua, ennenkuin on myöhäistä! Tämä oppi on joko Jumalasta tahi ihmisistä mitään keskiväliä ei ole. Jos se siis on ihmisistä, niin häviää se ennemmin tahi myöhemmin teidän vaikutuksettanne.
Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine, humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla.
Kun hän ilmoitti, että hän piti Serapiin palvelijatarta sopivana esittämään Hebeä, niin hän puhui niin hilpeästi ja viattomasti, kuin hän kertoisi lapsille jotakin satua, mutta hänen sanansa vaikuttivat niin kuulijoihin, kuin veden kohina, joka tunkeutuu särkyneesen laivaan.
Alhaalta kuului vielä kovempi kohina ja suunnattoman suuren ihmisparven juoksu pitkin kapeita katuja ja pelästyneitten naisten riahdukset. Jytinä oli hirmuisempi kuin tuli. Oli ikäänkuin koko Roma olisi ollut kaduilla, paeten julmaa onnettomuutta, joka yhtä paljon uhkasi kaikkia.
Hänestä tuntui kuin olisi saanut uuden aistin, jolla näki miten voimat hänen ympärillään elämöivät, nielivät, hävittivät... Kosken kohina muuttui tulvehtivaksi, rakennuksia raastavaksi, ihmisiä hautaavaksi kevätvirraksi... Jään ritinässä hän kuuli miten aalloissa kiljui ja kirkui olentoja, jotka menehtyivät niihin... Kaikkialla hävitystöitä julmaa, välinpitämätöintä työn, toivon, elämän hävittämistä ihminen vain kierteli salaperäisten voimain musertaman lastun lailla, kohtalon heittelemänä korkeudesta syvyyteen ja vihdoin alas tuntemattomaan, suureen pimeyteen...
Asuntoni ohitse kuohuu toisella puolen iso, aina vaahtoava alppikoski, toisella puolella lirittää pienoinen puro, joka saa vetensä suuresta koskesta ja on johdettu niittyjen, vainioiden ja metsikköjen halki talosta taloon, kylästä kylään antamaan liikevoimaa myllyille, pienille tehtaille ja muille laitoksille. Iso koski ei näy ikkunaani syvästä uomastaan, vaikkakin sen kohina aina kuuluu sisään.
Mitä olivat meidän entiset mutataistelumme tämän rinnalla. Tämä on elämä itse. Sen koko tarkoitus on tässä, tässä missä me paraillaan olemme. Elämä on taistelua. Sen tarkoitus ja sen nautinto ovat yhtä. Mutta tuskin olimme tässä pauhussamme ensi kerran ehtineet näin sen tarkoitusta ajatella, kun huomaamme, että mahtavin kohina onkin jo meidän takanamme. Me olemme jättäneet sen jälkeemme.
Työmiehiäkään ei ollut Kentässä tämän pyhän aikana enää kuin muutamia ja tulevan pyhän aikana ei ollut yhtään, joten se rautatie työväkineen oli mennyt ohi kuin kevättulva, joka kohisee koskissa uhaten sen rantoja ja rantametsiä, mutta kun on mennyt ohi, niin heikkenee koskien kohina ja kesän rauha palaa kaikkialle.
Ja minusta tuntui kuin ei koko maailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä muuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret lohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne minäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen.
Päivän Sana
Muut Etsivät