Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. heinäkuuta 2025
Lausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä pienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa merta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa, »oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla». Knut oli odottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava.
Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli »paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti, että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden »kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan.
Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan silmät, sammuvat silmät voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten joka yö, kuin minä olin yksin mutta nyt on siitä jo niin kauvan, nyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.» Katriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja taisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia.
Maakauppias mörähteli jotain, josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää. Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta.
Kaikki, mitä hän oli tehnyt yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta se oli aivan selvää hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut. Björnholt oli alakuloinen.
Hän muuten näin sanoessaan ajatteli vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on, jonka te nyt lausuitte!
Sitten hän taas alkoi kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä muut puhuivat. Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra, kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan.
Fonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua »uudenaikaisista aatteista». Häntä kauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin niitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme, meidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme.
Knut oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo iloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi pitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv ? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä toivovat... Hän katsoi ujosti ylös.
Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja karannut. Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua. Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia.
Päivän Sana
Muut Etsivät