United States or Finland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän tunsi tavallaan itsekidutuksen nautintoa nuuskiessaan Venetsian erikoista hajua. Kirpeätä löyhkää kanavista, jonne luode päivän koittaessa laskee näljänsä ja kuvottavia hiesteitä kuorensa menettäneistä seinistä, joiden takana ihmiset nukkuivat painajaistensa vaivaamina. Mitä vielä! hymähti hän itsekseen minä sanon niinkuin rouva Appelsina: sitähän eletään vain kerran!
Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri helpoitus. Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa alakuloisuutta. Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä.
He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.
Luisuva kylän raitti, jonka keskellä juoksi puro, ja talojen edessä viruvat romuläjät levittivät kirpeätä suolaveden hajua. Ruskeita verkkoja, joihin sinne tänne oli jäänyt kiiltäviä, pikku hopearahain näköisiä suomuksia, riippui kuivamassa talorähjäin ovissa, joista tunkeutui ulos suurilukuisten, yhdessä ainoassa huoneessa ahtaasti majailevain perheitten lemua.
Ikkunan edessä kasvava jasmini levitti yhä voimakasta lemuaan, joka sekaantui vasta puhkeavien lehtien hienompaan tuoksuun. Ja vienot tuulenhenkäykset lisäsivät siihen suolaisen meri-ilman väkevää makua ja levän kirpeätä hikeä. Nuori tyttö antautui nauttimaan tuoksujen suloa, ja ympäröivä hiljaisuus rauhoitti häntä kuin raitis kylpy.
"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli", murahtaa kelsiturkkinen talonisäntä kuormansa päältä toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle. "No onkinhan tuo vielä", arvelee poika, "mutta ei minusta reen jalas enää ruikuta niin surkeasti kuin tänä aamuna menomatkalla."
Henkisessä maaperässä, jossa ei ole arvostelun kirpeätä, leikkaavaa ja karaisevaa suolaa riittävästi tuhotakseen kaikki ajatuksettomuuden hyötyvät loiskasvit, siellä rehoittaa nopeasti kaikellaisen perusteettoman valeaatteellisuuden, valeihanteellisuuden, sumuisen haaveellisuuden, kaihoilevan hentomielisyyden, ylimalkaisen, tehottoman hyvänsuopuuden löyhä rikkaruohosto; siellä ei hengen kuri ole kitkonut kaikkia levitteleikseviä näkökasveja pois peittämästä ja tukahuttamasta jaloa, todellista hedelmää kantavaa kasvullisuutta.
Ja kun minä näin meren pohjassa niin monta, jotka loistivat omalla valollaan, minä päätin tehdä samoin ja valkaista pimeyttä ympäriltäni. Minussa oli paljon poltto-ainetta. Minä paistoin kuin kynttilä ja olin itseeni sangen tyytyväinen. Mutta aina oli jossakin lähitienoilla joku toinen, joka paistoi vielä paremmin, eikä se voinut olla minussa kirpeätä kateutta ja kaunaa herättämättä.
Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain arvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä milloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi. Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen, nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo sanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä. Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin!
Tähän avonaiseen haavaan vuodattivat kirpeätä myrkkyä heti seuraavat Pariisin kommuunin kauhunpäivät, joissa suuren joukon järjettömyys ennen aavistamattomalla tavalla tuli ilmi.