United States or Maldives ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kirveen kalske oli jo lakannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon uutisasunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli kauniilla orailla. Jaakko oli hikipäässä koko kesän tehnyt työtä torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa olleet. Kartanoa patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi päiväksi nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä.
Kartanoa lähestyessään rupesi hänen sydämensä taas levottomuudesta sykähtämään. Kaikki oli hiljaista, työaseita oli asetettu seinää vastaan, puita oli pinoon hakattu ja kirves oli lyöty hakotukkiin. Hän lähestyi ovea, seisahtui, katsahti ympärilleen ja kuunteli: mutt'ei hän missään liikettä huomannut.
Ellen, joka tähän aikaan vielä vähemmin kuin ennen seurusteli ihmisten kanssa, ei tietänyt mitään kaikesta tästä. Eräänä päivänä hämmästyi hän koko lailla kun hänelle sanottiin että oli tullut kaupunkilaisia hänen luo, jotka tahtoivat nähdä vanhoja raunioita ja kartanoa.
Mutta suuren Rauhalahden haltijaksi ei heistä ollut yhdestäkään. Sentähden oli maanviljelysneuvoksen ainoa ja hartain toivo ollut, että edes se henkilö, joka oli kerran saava hänen nuorimman, lempityttärensä Martan, olisi ollut myös mahdollinen kartanoa vastaanottamaan. Mutta niin ei käynyt.
Kun huomispäivä tuli, nähtiin Peltolan kylässä kummia: Lukulan väki, kiluineen, kaluineen, alkoi muuttaa Lukulasta Niemimäkelään, jonka ei luultu koskaan voivan tapahtua, niin kauvan kuin vanha isäntä oli elossa. Niemimäkelän toisella puolen kartanoa olevassa rakennuksessa oli valmiit, siistit huoneet odottamassa Lukulan vähälukuista perhettä.
"Isä minua auttaa;" jatkoi hän mielessään; "tätä en pitempään kestä: sinne minun täytyy, minun täytyy!" Ja hän astui yhä joutuisammin, katsoen ainoastaan suoraan eteenpäin; aurinko valaisi kartanoa ja seutua, "niin tänään, en odota tuntiakaan pitempään," ja hän tunsi itsessään sellaisen voiman, ettei tiennyt, minne kääntyä.
Minä päätin veneessä lähteä hakemaan Altascarin kartanoa, lujasti tietääkseni, että Georg oli turvissa. Varustukset olivat kohta tehdyt; minä sanoin jäähyväiset Wiselle ja loin viimeisen kerran silmäni vanhukseen, joka yhä vaan istui liikkumatonna ja tunnotonna. Veneeni läksi liikkeelle; voimakkaat ja nöyrät miehet sitä sousivat. Tuli taas sadetta ja tuuli kävi kylmänä.
Hän kierteli kartanoa, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän seisoi öisin Karinan akkunan alla, mutta turhaan hän siinä odotteli; hän uhkasi hukuttaa itsensä, mutta Karina tiesi, minkä hän tiesi. Silloin rupesi hän jälleen juomaan. 'Varo itseäsi; tuo kaikki on suoraan pahan hengen juonia, sanoi vanha nimismies.
Onhan kartanoa hoidettava, niinkuin ennenkin, ja me tarvitsemme saman määrän palvelijoita, kuin tähänkin asti. Mutta nyt te olette vapaita naisia ja miehiä, joiden kanssa tehdään sopimus. Tästälähin te saatte palkkaa työstänne eikä kukaan saa teitä myydä." Eräs vanha harmaapää neekeri laskeusi nyt polvilleen ja sanoi: "Kiittäkäämme Herraa!"
Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä itkussa silmin; hän kysyi: »Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko teille puhunut?» »Lapseni, älä pelästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle puhui. Hän vakuutti, ettet sinä ikänä Mikkiä saa, tai kukatiesi Mikin, mutta ilman Niemen kartanoa, ja mikä vielä pahempi, ilman isän siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta.»