Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. kesäkuuta 2025
Ja tarpeenhan se Anna-Liisalle olisi, siinä isotöisessä talossa, ollutkin isäntä. Oli hän sitä mietiksinytkin, eikä hänellä enää ollut mitään erikoista Issakaisen rakkautta vastaan, sillä hyvä työmies tuo oli. Issakainen imeksi nysäänsä ja jatkoi, kehui: »Minusta ainakaan et tarvitse pelätä, jotta tulee liika viisas!» Ei. Ei ainakaan ollut järin suurta syytä siihen huoleen. Laiskotti.
Sen sijaan oli Issakainen saanut viisautensa avulla selville kaikki isäntämiehenä olon hyvät puolet, muonamiehen oloihin verraten. Ei siis ihme, että hän koki nyt jo kosia Anna-Liisaa entistäkin hartaammin. Kaiken viisautensa laski hän siinä suostutellessaan kauneutensa lisäksi vaakalaudalle.
Issakainen heittäytyi kavaluudessaan ikäänkuin asiaa itsekseen syvästi mieteksimään, imeksi puolisammunutta piippuaan ja tovin kuluttua, siinä mahallaan loikoessaan rauhallisena, muka ihmeissään oudosteli: »Niin, että on se todellakin ihme, kun niinkin pieni asia kuin viisaus, voi tään ihmisen elämässä pelata niin suurta osuutta!... Jos kellä sattuu olemaan heikko pää.»
Penkillä, pöydänpäässä nukkui istuallaan talon muonamies Issakainen, jonka peloittavan suuri, leilimäinen kähärä pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin mikäkin pahaksi pöyhötelty iso villaläjä. Oli syötyään ja ruuat korjattuaan nojautunut vain ryntäät rehellään pöytää vastaan, kallistanut korvallisensa pöydälle ja nukkui nyt sikeästi kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän edessä.
Mutta ynseä oli miehensä katoamisen vuoksi elämäänsä tuskastunut Anna-Liisa niillekin nyt, hosasi, äsähti vihaisesti ja uhkaili sillä Kikkiläisen ukolla. Koko talossa oli elämä ihan kuin nurin. Ainoastaan muonamies, se suuripäinen Issakainen, oli tyytyväinen. Se näet oli lautamieheltä kuullut, että laki myöntää liikaa viisaan vaimolle avioeron ilman aviorikostakin.
Ja niinpä hän, kun Issakainen jatkoi kehumistaan, siinä työssään jo tavanmukaiseksi vastaväitteiksi, oikeastaan kuherteluksi, muka ynseili: »Eläkä tuossa kehu! Ei sitä miehillä kuitenkaan ole sen suurempia kuin jotta ... onhan vain housut jalassa!»
»Ka... Mutta eipä sitä rakkaus-asiassa sillä vastapelaajalla, eli naisella, ole sitäkään valttia ansioikseen pöytään lyödä!» hoksasi Issakainen pitää puoltansa. Ja niin alkoi rakkaus-asia kehittyä. Tuli yö. Anna-Liisakin jo nukahti.
Talossa vallitsi rauha. Issakainen oli lähtenyt hankkimaan kosimispieksuja, viinaksia ja muuta asiaan kuuluvaa. Ja oli se Anna-Liisa ehtinyt saada senkin holhous-asian jo valmiiksi. Juuri nyt oli siltavouti hänen luonansa paperia lopulliseen kuntoon laittamassa. Siinä tarvittiin, näet, Anna-Liisan allekirjoitus. Anna-Liisa piirsi puumerkkinsä. Lautamies ja joku muu oli todistajana.
Mutta lopulta alkoi toki Issakainen tajuta, että häntä oli herätetty. Hän heräsi, haukotteli, haparoi pöydältä lusikan, nuoli sen unisena puhtaaksi, pisti seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille. Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi, ihan kuorsasi. Iso, villainen pää nuokkui ja riippui kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin pudota ja viedä raskaalla painollansa koko miehen mukaansa.
Kun murheellinen, tuskastunut Anna-Liisa tuvassa hääräili ja varasi pyttyjä iltamaitoja varten, tupakoi Issakainen rauhallisena, laiskan näköisenä, piti morsianta salavihkaa silmällä ja puheli: »Kyllä se taisi iäkseen mennä... Tää isäntä.» Ei Anna-Liisa vastannut. Issakainen pihautti savun oikeasta suupielestään, sillä vasemmassa lerppui piippu.
Päivän Sana
Muut Etsivät