Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 25. heinäkuuta 2025
Luonnon hymy oli kuin leipää. Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän.
Eräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko takamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa; Hänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä harventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä minkälainen tulikin.
Lindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä kaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne. Oli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä oli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa, että Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä tästä nyt paha meno tulisi.
Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin? »Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei, niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.»
Jo pääkenkkäritkin erityistä huomiota herättävät. Ne ovat Karin Vennu ja Hautalan Janne. Vierekkäin ne pöytäpenkillä istuvat ja tuttavallisesti tarinoivat kuin parhaat ystävät. Aina uusien vieraitten saapuessa vakavina ja juhlallisina rinnakkain astuvat näille ryyppyjä tarjoomaan.
Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että niitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena, mutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois. »Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle», pakisi hän itsekseen. Ja vähän ajan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä: »Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!» Nyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi.
Jos joku saisi talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän aikaan oli. Mattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti Annikka Hautalaan ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle kihlat tuonut. Kuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut viikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa.
Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki suorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan. Ehdittyään metsästä aukean reunaan, jonka keskessä kylä oli, istahti hän kovasti hikoillen kivelle. Siitä näki kylän kaikki talot. Hänen oma punainen kartanonsa oli uhkeimpia, mutta ei parempi kuin Varpulan ja Hautalan.
Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli. Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin.
»Noo», alkoi Hautalan Janne pitkään, »oletko sinä nähnyt mun hevostani? Sen sinä ainakin tunnet?» »Mitä hevosta?» »Suotia.» »En.» »Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?» »Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?» »Aina vähin tuleekin», tuumi Janne hymyssä suin. »Mitä sä nyt siitä kiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.»
Päivän Sana
Muut Etsivät