United States or Morocco ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tytöt innoissaan levittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin tavalla; viimeksi otti Enni kengät: Katsohan mummo tuommoisia kummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla. Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikuisten parissa, muutamissa suurissa sukulaishäissä.
Enni vain oli vaiti, sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen katsettaan omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. Oivallista! sanoi Ottokin. No kaikki on hyvin! sanoi Elise. Nyt oli siis kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten kanssa, sillä huomenna jo oli tuo suuri päivä.
Enni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne näyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet: katsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee.
Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori? On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika. Ja sinulla on ollut niin pienet jalat? Niin sanottiin silloin hymyili vanhus veitikkamaisesti vaan tuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan.
Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä kannatettiin sivuilta kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi.
Jumalan kiitos, ettei hän ole kuva kuiskasi Otto isoäidin korvaan vaan eloisa, viehättävä tyttö, niin kuin sinä olit, isoäiti, kun isoisä kosi sinua ja sai myöntävän vastauksen hän onnellinen. Isoäiti hymyili. Tee sinä samoin, Ottokulta sanoi isoäiti hymyillen veitikkamaisesti jota hymyä Enni ei ollut perinyt, vaan oli jäänyt isoäidin omaiseksi.
Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan? Ei Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja noin pienen pienet jalat!
Isä on ehkä oikeassa, vaan minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. Sen mukaan on Enni laiteltava sanoi Elise päättävästi vaan nyt meidän itsekunkin pitää ryhtyä työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei suinkaan ole suuri vaatimus tulevalle arkkitehdille?
Nuoret erosivat siis ja äiti lähti taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin lomissa ehti iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli kysymyksessä hämmästyttää isä. Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. Tässä sinulle nämä, mummo! Kiitos vanhus piteli niitä hetken käsissään.
Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset ja lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen, myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.