Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet olivat vaatineet minun olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen: "Pikku Emmi on hyvin kipeänä, jos suinkin voit, niin riennä meille." Minä kiiruhdin paikalla sinne.
Nuorukainen, sinä, joka uneksit sankarien mainetta, huomaa tämä! Ei löydy mitään todellista rohkeutta eikä mitään todellista kunniaa ilman todellista jumalanpelkoa. Ole siinä Charles Gordonin kaltainen, niin olet tuleva hänen vertaisekseen, joll'et maineessa, niin kuitenkin sisällisessä ja inhimillisessä suuruudessa! Parahin Emmi!
Juohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi kihloissa ollessaan kohteli Juhoa milloin hellästi, milloin veitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. Nyt hän sanoi aina "Evans" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti. Olivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain.
Siellä oli kauheasti väkeä; pestin antajia ja pestin ottajia. Suurissa pulkissa seisoivat, kaikkialla näytti olevan tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa olivat kuin liitossa. Emmi tunsi itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kuka hänestä palvelukseensa huolisi, pieni ja häiveröinen kuin hän oli? Hän seisoi kirkon seinämällä päästökirjoineen ja odotti.
Maria ja Hanna olivat hyvin ystävälliset "omalla tavallaan", kirjoitti Emmi, mutta oli sitten pyyhkäissyt pois ne sanat ja kirjoittanut sijaan: "todellakin, hyvin ystävälliset". He olivat paraat ihmiset maailmassa paljoa paremmat häntä ja hän toivoi paljon heistä oppivansa. Pikku Emmi-rukka! virkoin itsekseni.
No, Kris, jos sinä käytät sellaisia sanoja, niin en virka enää mitään, sanoi Emmi närkästyneenä, mutta selvästi huomasin hänen veitikkamaisen katseensa. Kaikessa tapauksessa hän meni liian pitkälle, niin hyvä kuin hän onkin. Kerroin tämän sinulle vain Juhoa puolustaakseni ja osotteeksi hänen kasvatuksestaan. Poika-parka! säälin häntä. Jopa käsitän, minkä vuoksi hän on niin kankea kuin kahleissa.
"Kas niin," huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä uskoo. Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni. "Kyllä se painaa, lapseni," vastasin minä, "mutta koetahan olla kärsivällinen vielä vähän aikaa; huomenna olet jo terve."
Me kävelimme käsi kädessä eteen päin, tuohiset kun jo olivat melkein täynnä mansikoita, ja nauraen koettelimme molemmat arvata, mitä tuumaisivat mieskullat siellä verannalla istuessaan, kun ei meitä ala näkyä. Ehkä luulevat, että olemme eksyneet ja tulevat levottomiksi? En oikein ymmärtänyt, kuinka kauvan siinä tapauksessa voisimme viivytellä. Mutta Emmi ei pitänyt sitä vähääkään vaarallisena.
Me innostuimme molemmat, sekä Emmi että minä, siihen määrään, että unohdimme tykkänään tuonnoisen pienen harmimme. Otto tarjosi minulle sitä paitse lainaan Hedda Gablerin, hän oli utelias kuulemaan, käsittäisinkö minä sen samalla tavalla kuin hän.
Ja hänen jalkojaan kolotti aina aamusilla, että ensimmältä oli kovin vaikea niille astua. Silja, joka makasi hänen kanssaan samassa sängyssä, sanoi sen olevan kasvamisen takia. Niitä pitäisi kassata, arveli Silja, mutta Emmi pelkäsi koskevan. Ja laihathan nuo olivat ilmankin, vieläkö niistä nyt sitten verta otettaisiin.
Päivän Sana
Muut Etsivät