United States or Norway ? Vote for the TOP Country of the Week !
Lienevätkö nuo sentään oikeata herrasväkeä olleet, koskapa oli rouvalla huivi päässä ja herran vaatteet kovin kuluneet. Entä tuo, sanoi herra, osoittaen kepillään Emmiä. Hänellä ei ainakaan mahtaisi olla suuria vaatimuksia palkan suhteen. Vai kuinka? Minkä herrasväki vaan tahtoisi antaa. Minä siihen tyydyn, vastasi Emmi hiljaa. Arka toivo heräsi hänen povessaan. Mitä tuolla tekee?
Tietämättänikin menivät käteni ristiin, ja jok'ainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta sydämmessäni... Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen, pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain ruokkimaan kanarianlintua; tän'aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä. "Hyvää yötä, Emmin tohtori," virkkoi hän viimein minulle.
Kaikkien mielestä oli hänen avioliittonsa mitä onnellisimpia, sillä sulhanen oli niin kaunis ja miehevä, ja hänen periaatteensa niin puhtaat kuin kulta ja vakavat ja varmat kuin timantti. Emmi oli aina ollut semmoinen pieni vallaton ja hemmoteltu pyryharakka, niin arka ja tunteellinen ja sentähden meistä hänen oivallinen, tarmokas, tyyni, pulska miehensä oli kuin varta vasten hänelle luotu.
Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! sanoi ruhtinatar, kiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen välkkyvän tummia suortuviaan. Ja Bernhard lauloi: "Mun surun' syvä, oi neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi, ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin."
Hänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi, tosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka vaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat: Mun surun' syvä, oi, neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi: Ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin.
Mutta Emmi ei joutunut sitä tekemään, sillä kellon ääni taaskin kuului. Hän oli saanut hameet päälleen, silitti kahden käden hiuksiaan, hieroi silmiä tuon tuostakin ja kiirehti sisään. Minä olen kolme kertaa soittanut, sanoi rouva. Emmi ei puhunut mitään, otti vaan Lillin hänen vierestään syliinsä. Pane sille kuivaa ympärille ja vie kätkyeen; ei se kumminkaan enää viereen nuku.
Olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Emmi hiveli jalkojaan. Pää kallistui niin alas, että leuka kosketti rintaan ja silmät menivät kiinni. Kädet jäivät liikkumattomiksi, hän hengitti syvään ja harvaan. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän jo vaipui takaisin tilalleen. Kello kilisi uudelleen. Silja survasi häntä kyynäspäällä kylkeen.
Emmin rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma, tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieten taisteluja sitä vastaan, vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan ja joka, pienoseen sijansa otettuaan, tekee elon-aamusta illan ennen aikojaan. Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut n.s. pikaiseksi.
Jaksaneeko edes vesikorvoa kantaa? Kyllä minä toki jaksan. Ja osaat sinä pyykkiä pestä? Olen minä sitäkin jo tehnyt. Otetaan pois; hän näyttää siivolta ja hiljaiselta, sanoi herra. Mutta rouva vielä epäili. Eikö liene kivulias, koska on niin laiha. Emmi muisti jalkojaan; mutta ei hän uskaltanut niistä puhua, silloin heti olisivat hänet hyljänneet.
Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö... "Savo-Karjala" 1888, n:ot 15, 16, 19, 20 ja 22. Nouse ylös, kah, Emmi, etkö sinä kuule, kun rouva soittaa. Emmi, voi, voi tuota tyttöä, kuinka raskaasti nukkuu.