United States or Malta ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni. Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja väärinkäyttämisestä. En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi. Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa.
Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu ennen kaikkea taito tai synnynnäinen lahja sulkea toinen silmänsä ja tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan pisteeseen. Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni. En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan. Siitä kyyneleet!
Hän tutki aarrettaan sivuseikkoihin asti ja tuli siihen vakuutukseen, ettei se ollut minkään vasta-alkavan taiteenharrastajan töhrimä, vaan harjaantuneen, totisen taiteilijasielun luoma. Hän meni tapaamaan taiteilijaa hänen atelieeriinsa ja pyysi anteeksi, että hän oli anastanut niin ylevän helmen sellaisesta polkuhinnasta.
Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni, mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella olkapään-nykähdyksellä. Ei, taiteilijan jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta taiteilijaa täytyi olla kova ja raaka.
Se tulee niin suureksi, että myöskin sitten, kun me asteikon jossakin pisteessä olemme voineet panna merkille mietiskelyn taiteellisen asteen, on yläpuolellakin solmukohtia siellä, missä uusi kyky alkaa ilmetä niin olennaisesti entisestä eriävänä, että alemman tason taiteilija ajattelen mielessäni taiteilijaa, joka täydellä oikeudella kantaa sitä nimeä ei mahdollisesti voi ymmärtää tätä korkeampaa kykyä ja mitä tämä näkee ja kuinka se toimii.
Oli pienet soittajaiset kotonani vanhempieni luona. Siellä oli koossa neljä etevää taiteilijaa, jotka soittivat harppua, pianota, torvea ja klarinettia. Kun eräässä kohdassa säveleet yhtyivät sanomattoman suloiseksi mutta samalla iloiseksi sopusoinnuksi, joutui lapsensieluni niin kummallisesti haltioihinsa, ja niin alakuloiseksi, että purskahdin itkuun.
«Mutta taiteilija? Taiteilijaa ei koti voi muodostaa! Maailman teatterissa tulee hänen koettaa voimiansa. Onko hänen kutsumuksensa ainoastaan harhakuva, isäni? Ja nuo mainiot henkilöt, jotka luonnonlahjoillaan tuottavat maailmalle mitä suurinta nautintoa, joihin suuri yleisö katsahtaa ihaillen ja kunnioittaen, joiden ympärille kaikki mikä on ihanata, suurta ja jaloa kokoutuu ovatko he houkkioita, sokeita onnenonkijoita? Oi! mikä kohtalo onkaan ihanampi kuin heidän? Oi isäni! Olen nuori, sydämmeni sykkii ikävöiden vapaampaa, ihanampaa elämää!
Ei maalarinsälliä, ei mestaria eikä taiteilijaa minusta siis tullut; mutta olinhan saanut kokea, mitenkä sällin silmillä maailmaa katsellaan. Näin olin siis taasen merellä Martha nimisellä laivalla, joka oli lastattuna puulastilla ja matkalla Hulliin Englantiin. Pääsimme ilman vastuksia perille neljä viikkoa kestäneen purjehdusajan kuluttua.
Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen jalostavaan olemukseen. Taide voi ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa itseään.
Yöllä soitettiin ainoalla käytettävällä telefoonilla poliisimestarin huoneeseen, voitaisiinko ne vapauttaa, johon Elma vastasi määräyksestä, – että voitiin vapauttaa. Poliisiputkaan teljettiin kerran Suomen kaksi suurta taiteilijaa rauhan häiritsijöinä kaduilla. Viaporista eräs hallitusmielinen upseeri pyysi suomalaisilta luvan saada tullista ottaa ulos valtiolle kuuluvia kaalinpäitä.