United States or Libya ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuin olisi hän katsonut läpi-näkymättömään pimeyteen, katseli Glyceria Manlion kasvoihin ja kysyi hämmästyneenä: "Myös hänetkö, joka tänä hetkenä kuolleena maassa?" Manlius säikähti, hänen äänensä tukehtui ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin huoneen valkea seinä. Hän tahtoi lausua Sofronian nimeä, mutt'ei saanut sitä huuliltansa; hän horjui taaksepäin ja nojautui käsillään pylvääsen.
Manlius ei voinut selittää sydämensä outoja tunteita. Hän uneksi sillä tavalla, kuin ihmisen on tapana valveella ollessaan uneksia; hän uneksi kai Sofronian suloisista, haaveksivista kasvoista. Hän ei voinut nukkua, sillä hänen sydäntänsä ahdisti; hänen kiihtynyt mielensä halusi taivas-alle.
Sofronian kädessä vapisi puoleksi kohotettu tikari. Aevius astui vielä askeleen häntä kohden. "Muista, että olet kristitty nainen", lausui hän, viekkaasti katsellen tikaria, valmiina rohkealla tempauksella ryöstämään sitä hänen kädestänsä. "Mutta minä olen myös romalainen nainen!" huusi Sofronia, muistaen sisarensa sanoja, ja salaman nopeudella syöksi hän tikarin sydämeensä.
Ja nyt antoi Manlius keisarille loistoisan vaatteen, jonka hän oli tuonut Indian rajalta, sillä tarkoituksella, että siitä tulisi Sofronian morsiushuntu. Keisari katseli hämmästyneenä sitä erin-omaisen kaunista vaatetta. "Manlius! minä määrään sinut senaatoriksi." Hovilaiset alkoivat kateellisesti katsella Manliota.
"Sinä olet katuva mitä puhut, Manlius Sinister!" lausui hellä nais-ääni vanhuksen vierestä. Se oli tuo pitkävartaloinen nainen, joka äsken otti maljan käteensä. Manlius hämmästyi kuullessansa tunnettua ääntä ja omaa nimeänsä, ja kun nainen heitti huntunsa syrjälle, näki hän kummaksensa edessään Sofronian suloiset, viattomat kasvot rauhallisin katsantoineen ja taivaallisin hymyineen.
Puristettuaan Sofronian kättä, Aeviolle silmäystäkään suomatta, riensi hän samassa nopeasti pois sotamiesten väliltä, jotka syrjäytyivät hänen tieltänsä. Hämmästyneenä jäi Sofronia seisomaan Carinon oven viereen. Mitä hän täällä näki, oli hänestä hirveämpi kuin vankihuoneitten kidutuskoneet ja petojen luolat.
Isä ei huolinut keisarista eikä hovilaisista, vaan antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa, kätkien kasvonsa tyttärensä silmäliinaan. Viimein joutui kuitenkin hänen mieleensä, että hän yksin itki ja himeästi rupesi hän ajattelemaan, että täällä toinenkin oli, jonka tuli Sofronian kuolemata itkeä. Tuolla seisoi Manlius. Kylmäkiskoisin, pensein kasvoin puhutteli hän Carinoa.
Kuolema antoi Sofronian kasvoille rauhansa, tuon taivaallisen kirkkauden, joka jo hänen eläissänsä oli hänelle omituinen, kaikki oli hänessä niin, kuin olisi hän nukkunut, odottain äänen huutavan, että hän uudestaan heräisi. "Oi suloinen, kaunis tyttäreni", puhua tyrski vanha mies, "minkätähden piti sinun jättää minut tänne?
Vielä enemmin häntä kauhistutti, kun hän tämän hirveän luulotarinan ohessa muisteli äsköisen uneksimisensa kuvaa. Suloisen, haaveksivan Sofronian kuva ilmautui hänen eteensä, niin usein kuin hän rupesi ajattelemaan näitä kamalia kummituksia, ja tuolta pimeältä, synkeältä perältä vivahtelivat aina neitsyen hymyilevät kasvot.